Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme
(Lähdemateriaalina Hannes Kilven kirja ”Kutsumustietoinen rooli: Eero Kilpi 1882-1954”)
Suomen näyttelijäliiton 100-vuotiskiertuenäytelmä
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 17.10.2013
Pääroolissa: Juha-Pekka Mikkola
Juha Hurme on dramatisoijan oikeudella kärjistellyt Kansallisteatterin näyttelijä Eero Kilven elämäntarinaa niin, että Fosforinhohtoinen lurjus kertoo monitasoisesti paljosta muustakin kuin edesmenneestä suomalaisen näyttämötaiteen hiljaisesta puurtajasta.
Näin Fosforinhohtoisen lurjuksen ensimmäisen kerran Tampereen Teatterikesässä 2010. Näytelmän ensi-illasta oli tuolloin reilu vuosi. Muistan Tampereen Telakan hikisen vinttinäyttämön elokuun kuumuudessa. Muistan, että koin näkeväni erilaista teatteria kuin koskaan ennen. Rauhallisessa toiminnassa oli niin paljon katsottavaa ja ajateltavaa, etten pystynyt havaitsemaan siitä kuin osan. Muistan kuinka paha mieli tuli, kun sinnikkäälle hyväntahtoiselle näyttelijälle ei löytynyt yhtäkään vihreää oksaa koko elämän aikana. Muistan surreeni murskautuneita tähteyden haaveita ja teatteritaivaan kapeutta.
Nyt Oulun kaupunginteatterissa kolme vuotta myöhemmin silmäni ovat toiset. Keskeiseksi nousee kutsumustietoisuuden voima ja kohtalokkuus. Kutsumustietoisuus ei ole tänä päivänä muodissa – ellei puhuta kutsumuksesta tähteyteen ja julkisuuteen, jonka näyttää saaneen osakseen yksi ja toinen alle kolmekymppinen. Tai se muistuttaa urasuunnitelmaa ollen yhtä kuin ala tai työ, jossa ihminen menestyy.
Näytelmän Eero Kilven kutsumustietoisuus oli vanhanaikaista laatua. Kutsumus oli sisäinen väistämättömyys, joka ei laimentunut vastoinkäymisissä. Vaikka hän minne yritti, jalat veivät kohti teatteria. Teatteriin kerran päästyään Kilpi siellä sitten eli ja kuoli. Roolit olivat yleensä armopaloja, jotka tippuivat tähtien pöydiltä. Suuremmissa tehtävissä Kilpi epäonnistui. Ainoat hetket julkisuudessa ikinä olivat muutama nimen maininta lehtikritiikeissä, ja niissäkin yhdistettynä murskaavaan kritiikkiin. Kutsumustietoisuus kesti senkin, että yt-neuvottelut käytiin teatterissa joka toukokuu.
Tärkeintä tällaisessa kutsumustietoisuudessa ei ole se, mitä hyvää se tuottaa itselle, vaan miten parhaiten voisi kutsumuksessaan palvella. Saada huomaamattomia, jopa alentavia tehtäviä, ja silti pitää kiinni kutsumusnäyn luomista eettisistä ihanteista ja työmoraalista – siinäpä pulma.
Fosforinhohtoinen lurjus kertoo kuvitteellisesta Eero Kilven kuolinhetkestä, jolloin hän kutsumuksensa mukaisesti näkee menneen elämänsä kuin teatteriesityksenä. Papinpukuinen mies käväisee näyttämöllä pikaisesti näytelmän alussa ja lopussa ja raportoi juhlallisesti Eero Kilven kuolemisen tilanteesta. Toisella puolen näyttämöä istuu koko näytelmän ajan liikkumatta Kaarlo Bergbomin muumio. Oikeassa elämässä hänen vallassaan oli koko Eero Kilven näyttelijänura. Tässä näytelmässä Kaarlo Bergbomilla on vain yksi repliikki ynnä kolme kirjainta. Tällaisia sivurooleja Eero Kilpi teki koko työuransa ajan, 44 vuotta.
Nyt kuolemansa hetkellä Eero Kilpi on ensimmäistä kertaa menestyksekkäästi pääroolissa ja jättää koko elämänviisautensa perinnöksi jälkipolville.
torstai 17. lokakuuta 2013
lauantai 12. lokakuuta 2013
Kielletyt muistot
Arnold Wesker: Kielletyt muistot (suom. Sami Parkkinen)
Ohjaus: Irene Aho
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 9.10.2013
Kielletyt muistot Oulun kaupunginteatterissa on hyvin dramatisoitu ja tarkasti näytelty tapauskertomus. Miksi se esitetään teatterissa? Retoriikan hallitseva puhuja olisi voinut kertoa saman tarinan ja liittää puheensa mausteeksi samat ylilääkäri Hannu Lauerman haastatteluklipit kuin näytelmässä näytettiin. Mutta jostain syystä nyt näytelmäkirjailija oli ottanut samat ainekset – tutkimustuloksia, tapauskertomuksen ja asiantuntijahaastatteluja – ja järjestänyt ne juonijatkumoksi, jossa noiden dokumenttiainesten sisältö oli jaettu repliikeiksi roolihenkilöille.
Kuvatut tapahtumat ovat pöyristyttäviä ja tärkeitä käsitellä. Näkökulma vain on alusta lopun hilkulle yksitotinen. Ainuttakaan epäilystä ei herätetä, josko viaton uhri voisi ollakin syyllinen tai josko syyllisiä olisi useampia kuin yksi. Nähdään onnellinen loppu, jossa luullut kamaluudet saavat luonnollisen ja lämpöisen selityksen, pahis saa nenilleen ja rakkaus voittaa.
Kun näyttelijät ovat poistuneet pimentoihin, asiantuntija hyökkää niin sanotusti puskista näytöille kertomaan, että jos ihminen kokee tai tekee jotain erityisen odottamattoman pelästyttävän outoa, hän saattaa reagoida siihen muistamalla asiat itselle edullisessa valossa. Törkeys muistetaan tärkeäksi, paha pyhäksi. Erikoista että ensimmäinen draamallinen käänne tapahtuu näytelmän viimeisellä minuutilla. Tehokasta, mutta jättää vaikutelman enemmän ohjauksen virheestä kuin ahdistavasta shokkilopusta. Olisi kiinnostava tietää, ovatko asiantuntijan haastatteluvideot näytelmäkirjailija Arnold Weskerin suunnittelemat vai oululainen lisäke. Jos niitä ei alkuperäisessä käsikirjoituksessa ollut, näytelmän draamallisuus ja anti kapenee mielestäni entisestään.
Vallitsee käsitys, että teatterin pitäisi liikkua ajassa ja käyttää taiteenlajinsa superpähkinät yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Näyttää, että käsitys on johtanut kohuromaanien pikadramatisointeihin, julkkisten elämäkertamusikaaleihin ja kopioi–leikkaa–liimaa-tekniikalla väsättyyn dokumenttiteatteriin. Eihän näissä sinällään mitään pahaa ole, eipä ei. Mutta yksi niistä puuttuu ja sen mukana kokonainen ulottuvuus: syvyys. Tehdään klikkausteatteria, joka toimii kuin juorujournalismin tai verkkomedian otsikointi. Riittää kun katsojat saadaan puristettua teatterin lippuluukun läpi. Taiteellisella vapaudella ja ”kansan tahdolla” voidaan perustella kaikki mitä sen jälkeen tapahtuu tai on tapahtumatta.
Kielletyt muistot Oulun kaupunginteatterissa on kaikesta tästä huolimatta hyvin dramatisoitu ja tarkasti näytelty tapauskertomus.
Ohjaus: Irene Aho
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 9.10.2013
Kielletyt muistot Oulun kaupunginteatterissa on hyvin dramatisoitu ja tarkasti näytelty tapauskertomus. Miksi se esitetään teatterissa? Retoriikan hallitseva puhuja olisi voinut kertoa saman tarinan ja liittää puheensa mausteeksi samat ylilääkäri Hannu Lauerman haastatteluklipit kuin näytelmässä näytettiin. Mutta jostain syystä nyt näytelmäkirjailija oli ottanut samat ainekset – tutkimustuloksia, tapauskertomuksen ja asiantuntijahaastatteluja – ja järjestänyt ne juonijatkumoksi, jossa noiden dokumenttiainesten sisältö oli jaettu repliikeiksi roolihenkilöille.
Kuvatut tapahtumat ovat pöyristyttäviä ja tärkeitä käsitellä. Näkökulma vain on alusta lopun hilkulle yksitotinen. Ainuttakaan epäilystä ei herätetä, josko viaton uhri voisi ollakin syyllinen tai josko syyllisiä olisi useampia kuin yksi. Nähdään onnellinen loppu, jossa luullut kamaluudet saavat luonnollisen ja lämpöisen selityksen, pahis saa nenilleen ja rakkaus voittaa.
Kun näyttelijät ovat poistuneet pimentoihin, asiantuntija hyökkää niin sanotusti puskista näytöille kertomaan, että jos ihminen kokee tai tekee jotain erityisen odottamattoman pelästyttävän outoa, hän saattaa reagoida siihen muistamalla asiat itselle edullisessa valossa. Törkeys muistetaan tärkeäksi, paha pyhäksi. Erikoista että ensimmäinen draamallinen käänne tapahtuu näytelmän viimeisellä minuutilla. Tehokasta, mutta jättää vaikutelman enemmän ohjauksen virheestä kuin ahdistavasta shokkilopusta. Olisi kiinnostava tietää, ovatko asiantuntijan haastatteluvideot näytelmäkirjailija Arnold Weskerin suunnittelemat vai oululainen lisäke. Jos niitä ei alkuperäisessä käsikirjoituksessa ollut, näytelmän draamallisuus ja anti kapenee mielestäni entisestään.
Vallitsee käsitys, että teatterin pitäisi liikkua ajassa ja käyttää taiteenlajinsa superpähkinät yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Näyttää, että käsitys on johtanut kohuromaanien pikadramatisointeihin, julkkisten elämäkertamusikaaleihin ja kopioi–leikkaa–liimaa-tekniikalla väsättyyn dokumenttiteatteriin. Eihän näissä sinällään mitään pahaa ole, eipä ei. Mutta yksi niistä puuttuu ja sen mukana kokonainen ulottuvuus: syvyys. Tehdään klikkausteatteria, joka toimii kuin juorujournalismin tai verkkomedian otsikointi. Riittää kun katsojat saadaan puristettua teatterin lippuluukun läpi. Taiteellisella vapaudella ja ”kansan tahdolla” voidaan perustella kaikki mitä sen jälkeen tapahtuu tai on tapahtumatta.
Kielletyt muistot Oulun kaupunginteatterissa on kaikesta tästä huolimatta hyvin dramatisoitu ja tarkasti näytelty tapauskertomus.
perjantai 4. lokakuuta 2013
Kolme sisarta
Anton Tšehov: Kolme sisarta (suomennos Martti Anhava)
Ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
KOM-teatterin vierailuesitys Oulun kaupunginteatterissa 1.10.2013
Juuri ja juuri ehdin sen nähdä, olin onnekas. Oulun kaupunginteatterissa nähtiin 1.10. vihoviimeinen esitys Lauri Maijalan ohjaamasta Kolmesta sisaresta. Maijalalta ei ole puuttunut rohkeutta ja omaa ajattelua klassikkonäytelmää tutkiessaan. Lavastaja on ollut mukana juonessa ja niinpä katsojat tekivät aikamatkailun historiaa: pääsivät yhtaikaa yli vuosisadan taakse Venäjälle, suomalaisten sosiaalipummien olohuoneisiin ja omiin sisimpiinsä. Oli mahdotonta erottaa milloin missäkin oltiin, niin teräväksi oli aikakoneen terä hiottu.
Sisaruksissa ja heidän seurapiirissään ei ole mitään kadehtimista. Kokonainen sukupolvi hukkaantuu eläessään todeksi toivonpumppaajien ideologiaa. Olet parempi kuin luuletkaan, olet äärimmäisen lahjakas, tee elämäsi, tee unelmistasi totta, älä tyydy vähempään kuin asetat tavoitteeksi, älä hukkaa aikaasi ja voimiasi toisarvoisiin asioihin. Tätä ajattelua on jo toinen työtön sukupolvi opiskellut koulussa ja loputtomilla työhönvalmennus- ja työnhakukursseilla, elämänhallintaseminaareissa ja julkkiskultin TV-retriiteissä. Koulutuseurotsunami vyöryy valkohampain hymyillen yhteiskunnan yli, eikä ole enää yhtään köyhää, syrjäytynyttä, kasvotonta ihmistä tai omin käsin rahaa kaivavaa haalarihaisulia koko maassa. Paitsi ne jotkut, ja jotka eivät koskaan tee työtään kunnolla eikä ainakaan meille sopiviin aikoihin.
Elämää ei ole, on sen sijaan elämys tai sarja elämyksiä. Kun vanhemmat poistuvat elämästä, kukaan ei enää järjestä elämyksiä eikä kukaan pyyteettömästi pumppaa polttoainetta erityisyyden pohjattomaan kaivoon. Sanotaan että vanhemmuus poistuu yhteiskunnasta, se ei ole kivaa. Elämyksittä jääneet nuoret tulevat aikuisiksi ja etsivät jatkuvasti itseään ja syyllisiä. Työtä ei niinkään tule etsittyä, tai se koetaan eksoottiseksi elämykseksi, joka pitkittyessään on tylsää, väsyttävää ja niin väärin, niin väärin. Ammattiliitot ilahtuvat vääryyttä valittavista työläisistä, josko alkaisi uusi joukkovoimainen herätysliike. Ne huomaavat kuitenkin pian, että herätystä ei synny, syntyy vain paljon valitusta ammattiliittojen kyvyttömyydestä järjestää elämyksellisiä etuja.
Rakkauskin on outoa. On parisuhteita ja toisiakin suhteita, mutta ne eivät tuota elämyksiä. Syvimmät rakkaussuhteet syntyvät omaan itseen, jota sitten tutkistellaan ja hoivataan. Siinä mielessähän sisaruksille käy Maijalan versiossa erittäin hyvin. Itsen kilpakosijat häipyvät äkkiä elämästä ja seesteinen itserakkaus jää kukoistamaan. Tuzenbachin itsensä tapattaminen tuntuu tätä taustaa vasten harvinaisen aidolta ja luontevalta reaktiolta, sillä se on seuraus toiseen ihmiseen kohdistuvan rakkauden torjutuksi tulemisesta.
Veršinin ja Soljonyi saavat myös Maijalalta suuremman roolin ja vahvemman luonteen kuin Tšehovin teksti vaatisi. Se osoittaa mielestäni Maijalan kyvyn kiinnostua Tšehovin tavoin ensisijaisesti ihmisistä ja nähdä heidät elävinä ja tuntevina olentoina, jokainen omana ainutlaatuisena persoonanaan.
Ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
KOM-teatterin vierailuesitys Oulun kaupunginteatterissa 1.10.2013
Juuri ja juuri ehdin sen nähdä, olin onnekas. Oulun kaupunginteatterissa nähtiin 1.10. vihoviimeinen esitys Lauri Maijalan ohjaamasta Kolmesta sisaresta. Maijalalta ei ole puuttunut rohkeutta ja omaa ajattelua klassikkonäytelmää tutkiessaan. Lavastaja on ollut mukana juonessa ja niinpä katsojat tekivät aikamatkailun historiaa: pääsivät yhtaikaa yli vuosisadan taakse Venäjälle, suomalaisten sosiaalipummien olohuoneisiin ja omiin sisimpiinsä. Oli mahdotonta erottaa milloin missäkin oltiin, niin teräväksi oli aikakoneen terä hiottu.
Sisaruksissa ja heidän seurapiirissään ei ole mitään kadehtimista. Kokonainen sukupolvi hukkaantuu eläessään todeksi toivonpumppaajien ideologiaa. Olet parempi kuin luuletkaan, olet äärimmäisen lahjakas, tee elämäsi, tee unelmistasi totta, älä tyydy vähempään kuin asetat tavoitteeksi, älä hukkaa aikaasi ja voimiasi toisarvoisiin asioihin. Tätä ajattelua on jo toinen työtön sukupolvi opiskellut koulussa ja loputtomilla työhönvalmennus- ja työnhakukursseilla, elämänhallintaseminaareissa ja julkkiskultin TV-retriiteissä. Koulutuseurotsunami vyöryy valkohampain hymyillen yhteiskunnan yli, eikä ole enää yhtään köyhää, syrjäytynyttä, kasvotonta ihmistä tai omin käsin rahaa kaivavaa haalarihaisulia koko maassa. Paitsi ne jotkut, ja jotka eivät koskaan tee työtään kunnolla eikä ainakaan meille sopiviin aikoihin.
Elämää ei ole, on sen sijaan elämys tai sarja elämyksiä. Kun vanhemmat poistuvat elämästä, kukaan ei enää järjestä elämyksiä eikä kukaan pyyteettömästi pumppaa polttoainetta erityisyyden pohjattomaan kaivoon. Sanotaan että vanhemmuus poistuu yhteiskunnasta, se ei ole kivaa. Elämyksittä jääneet nuoret tulevat aikuisiksi ja etsivät jatkuvasti itseään ja syyllisiä. Työtä ei niinkään tule etsittyä, tai se koetaan eksoottiseksi elämykseksi, joka pitkittyessään on tylsää, väsyttävää ja niin väärin, niin väärin. Ammattiliitot ilahtuvat vääryyttä valittavista työläisistä, josko alkaisi uusi joukkovoimainen herätysliike. Ne huomaavat kuitenkin pian, että herätystä ei synny, syntyy vain paljon valitusta ammattiliittojen kyvyttömyydestä järjestää elämyksellisiä etuja.
Rakkauskin on outoa. On parisuhteita ja toisiakin suhteita, mutta ne eivät tuota elämyksiä. Syvimmät rakkaussuhteet syntyvät omaan itseen, jota sitten tutkistellaan ja hoivataan. Siinä mielessähän sisaruksille käy Maijalan versiossa erittäin hyvin. Itsen kilpakosijat häipyvät äkkiä elämästä ja seesteinen itserakkaus jää kukoistamaan. Tuzenbachin itsensä tapattaminen tuntuu tätä taustaa vasten harvinaisen aidolta ja luontevalta reaktiolta, sillä se on seuraus toiseen ihmiseen kohdistuvan rakkauden torjutuksi tulemisesta.
Veršinin ja Soljonyi saavat myös Maijalalta suuremman roolin ja vahvemman luonteen kuin Tšehovin teksti vaatisi. Se osoittaa mielestäni Maijalan kyvyn kiinnostua Tšehovin tavoin ensisijaisesti ihmisistä ja nähdä heidät elävinä ja tuntevina olentoina, jokainen omana ainutlaatuisena persoonanaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)