Kolme sisarta

Anton Tšehov: Kolme sisarta (suomennos Martti Anhava)
Ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
KOM-teatterin vierailuesitys Oulun kaupunginteatterissa 1.10.2013

Juuri ja juuri ehdin sen nähdä, olin onnekas. Oulun kaupunginteatterissa nähtiin 1.10. vihoviimeinen esitys Lauri Maijalan ohjaamasta Kolmesta sisaresta. Maijalalta ei ole puuttunut rohkeutta ja omaa ajattelua klassikkonäytelmää tutkiessaan. Lavastaja on ollut mukana juonessa ja niinpä katsojat tekivät aikamatkailun historiaa: pääsivät yhtaikaa yli vuosisadan taakse Venäjälle, suomalaisten sosiaalipummien olohuoneisiin ja omiin sisimpiinsä. Oli mahdotonta erottaa milloin missäkin oltiin, niin teräväksi oli aikakoneen terä hiottu.

Sisaruksissa ja heidän seurapiirissään ei ole mitään kadehtimista. Kokonainen sukupolvi hukkaantuu eläessään todeksi toivonpumppaajien ideologiaa. Olet parempi kuin luuletkaan, olet äärimmäisen lahjakas, tee elämäsi, tee unelmistasi totta, älä tyydy vähempään kuin asetat tavoitteeksi, älä hukkaa aikaasi ja voimiasi toisarvoisiin asioihin. Tätä ajattelua on jo toinen työtön sukupolvi opiskellut koulussa ja loputtomilla työhönvalmennus- ja työnhakukursseilla, elämänhallintaseminaareissa ja julkkiskultin TV-retriiteissä. Koulutuseurotsunami vyöryy valkohampain hymyillen yhteiskunnan yli, eikä ole enää yhtään köyhää, syrjäytynyttä, kasvotonta ihmistä tai omin käsin rahaa kaivavaa haalarihaisulia koko maassa. Paitsi ne jotkut, ja jotka eivät koskaan tee työtään kunnolla eikä ainakaan meille sopiviin aikoihin.

Elämää ei ole, on sen sijaan elämys tai sarja elämyksiä. Kun vanhemmat poistuvat elämästä, kukaan ei enää järjestä elämyksiä eikä kukaan pyyteettömästi pumppaa polttoainetta erityisyyden pohjattomaan kaivoon. Sanotaan että vanhemmuus poistuu yhteiskunnasta, se ei ole kivaa. Elämyksittä jääneet nuoret tulevat aikuisiksi ja etsivät jatkuvasti itseään ja syyllisiä. Työtä ei niinkään tule etsittyä, tai se koetaan eksoottiseksi elämykseksi, joka pitkittyessään on tylsää, väsyttävää ja niin väärin, niin väärin. Ammattiliitot ilahtuvat vääryyttä valittavista työläisistä, josko alkaisi uusi joukkovoimainen herätysliike. Ne huomaavat kuitenkin pian, että herätystä ei synny, syntyy vain paljon valitusta ammattiliittojen kyvyttömyydestä järjestää elämyksellisiä etuja.

Rakkauskin on outoa. On parisuhteita ja toisiakin suhteita, mutta ne eivät tuota elämyksiä. Syvimmät rakkaussuhteet syntyvät omaan itseen, jota sitten tutkistellaan ja hoivataan. Siinä mielessähän sisaruksille käy Maijalan versiossa erittäin hyvin. Itsen kilpakosijat häipyvät äkkiä elämästä ja seesteinen itserakkaus jää kukoistamaan. Tuzenbachin itsensä tapattaminen tuntuu tätä taustaa vasten harvinaisen aidolta ja luontevalta reaktiolta, sillä se on seuraus toiseen ihmiseen kohdistuvan rakkauden torjutuksi tulemisesta.



Veršinin ja Soljonyi saavat myös Maijalalta suuremman roolin ja vahvemman luonteen kuin Tšehovin teksti vaatisi. Se osoittaa mielestäni Maijalan kyvyn kiinnostua Tšehovin tavoin ensisijaisesti ihmisistä ja nähdä heidät elävinä ja tuntevina olentoina, jokainen omana ainutlaatuisena persoonanaan.