Fosforinhohtoinen lurjus

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme
(Lähdemateriaalina Hannes Kilven kirja ”Kutsumustietoinen rooli: Eero Kilpi 1882-1954”)
Suomen näyttelijäliiton 100-vuotiskiertuenäytelmä
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 17.10.2013
Pääroolissa: Juha-Pekka Mikkola

Juha Hurme on dramatisoijan oikeudella kärjistellyt Kansallisteatterin näyttelijä Eero Kilven elämäntarinaa niin, että Fosforinhohtoinen lurjus kertoo monitasoisesti paljosta muustakin kuin edesmenneestä suomalaisen näyttämötaiteen hiljaisesta puurtajasta.

Näin Fosforinhohtoisen lurjuksen ensimmäisen kerran Tampereen Teatterikesässä 2010. Näytelmän ensi-illasta oli tuolloin reilu vuosi. Muistan Tampereen Telakan hikisen vinttinäyttämön elokuun kuumuudessa. Muistan, että koin näkeväni erilaista teatteria kuin koskaan ennen. Rauhallisessa toiminnassa oli niin paljon katsottavaa ja ajateltavaa, etten pystynyt havaitsemaan siitä kuin osan. Muistan kuinka paha mieli tuli, kun sinnikkäälle hyväntahtoiselle näyttelijälle ei löytynyt yhtäkään vihreää oksaa koko elämän aikana. Muistan surreeni murskautuneita tähteyden haaveita ja teatteritaivaan kapeutta.

Nyt Oulun kaupunginteatterissa kolme vuotta myöhemmin silmäni ovat toiset. Keskeiseksi nousee kutsumustietoisuuden voima ja kohtalokkuus. Kutsumustietoisuus ei ole tänä päivänä muodissa – ellei puhuta kutsumuksesta tähteyteen ja julkisuuteen, jonka näyttää saaneen osakseen yksi ja toinen alle kolmekymppinen. Tai se muistuttaa urasuunnitelmaa ollen yhtä kuin ala tai työ, jossa ihminen menestyy.

Näytelmän Eero Kilven kutsumustietoisuus oli vanhanaikaista laatua. Kutsumus oli sisäinen väistämättömyys, joka ei laimentunut vastoinkäymisissä. Vaikka hän minne yritti, jalat veivät kohti teatteria. Teatteriin kerran päästyään Kilpi siellä sitten eli ja kuoli. Roolit olivat yleensä armopaloja, jotka tippuivat tähtien pöydiltä. Suuremmissa tehtävissä Kilpi epäonnistui. Ainoat hetket julkisuudessa ikinä olivat muutama nimen maininta lehtikritiikeissä, ja niissäkin yhdistettynä murskaavaan kritiikkiin. Kutsumustietoisuus kesti senkin, että yt-neuvottelut käytiin teatterissa joka toukokuu.

Tärkeintä tällaisessa kutsumustietoisuudessa ei ole se, mitä hyvää se tuottaa itselle, vaan miten parhaiten voisi kutsumuksessaan palvella. Saada huomaamattomia, jopa alentavia tehtäviä, ja silti pitää kiinni kutsumusnäyn luomista eettisistä ihanteista ja työmoraalista – siinäpä pulma.

Fosforinhohtoinen lurjus kertoo kuvitteellisesta Eero Kilven kuolinhetkestä, jolloin hän kutsumuksensa mukaisesti näkee menneen elämänsä kuin teatteriesityksenä. Papinpukuinen mies käväisee näyttämöllä pikaisesti näytelmän alussa ja lopussa ja raportoi juhlallisesti Eero Kilven kuolemisen tilanteesta. Toisella puolen näyttämöä istuu koko näytelmän ajan liikkumatta Kaarlo Bergbomin muumio. Oikeassa elämässä hänen vallassaan oli koko Eero Kilven näyttelijänura. Tässä näytelmässä Kaarlo Bergbomilla on vain yksi repliikki ynnä kolme kirjainta. Tällaisia sivurooleja Eero Kilpi teki koko työuransa ajan, 44 vuotta.

Nyt kuolemansa hetkellä Eero Kilpi on ensimmäistä kertaa menestyksekkäästi pääroolissa ja jättää koko elämänviisautensa perinnöksi jälkipolville.