Kielletyt muistot

Arnold Wesker: Kielletyt muistot (suom. Sami Parkkinen)
Ohjaus: Irene Aho
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 9.10.2013
Kielletyt muistot Oulun kaupunginteatterissa on hyvin dramatisoitu ja tarkasti näytelty tapauskertomus. Miksi se esitetään teatterissa? Retoriikan hallitseva puhuja olisi voinut kertoa saman tarinan ja liittää puheensa mausteeksi samat ylilääkäri Hannu Lauerman haastatteluklipit kuin näytelmässä näytettiin. Mutta jostain syystä nyt näytelmäkirjailija oli ottanut samat ainekset – tutkimustuloksia, tapauskertomuksen ja asiantuntijahaastatteluja – ja järjestänyt ne juonijatkumoksi, jossa noiden dokumenttiainesten sisältö oli jaettu repliikeiksi roolihenkilöille.

Kuvatut tapahtumat ovat pöyristyttäviä ja tärkeitä käsitellä. Näkökulma vain on alusta lopun hilkulle yksitotinen. Ainuttakaan epäilystä ei herätetä, josko viaton uhri voisi ollakin syyllinen tai josko syyllisiä olisi useampia kuin yksi. Nähdään onnellinen loppu, jossa luullut kamaluudet saavat luonnollisen ja lämpöisen selityksen, pahis saa nenilleen ja rakkaus voittaa.

Kun näyttelijät ovat poistuneet pimentoihin, asiantuntija hyökkää niin sanotusti puskista näytöille kertomaan, että jos ihminen kokee tai tekee jotain erityisen odottamattoman pelästyttävän outoa, hän saattaa reagoida siihen muistamalla asiat itselle edullisessa valossa. Törkeys muistetaan tärkeäksi, paha pyhäksi. Erikoista että ensimmäinen draamallinen käänne tapahtuu näytelmän viimeisellä minuutilla. Tehokasta, mutta jättää vaikutelman enemmän ohjauksen virheestä kuin ahdistavasta shokkilopusta. Olisi kiinnostava tietää, ovatko asiantuntijan haastatteluvideot näytelmäkirjailija Arnold Weskerin suunnittelemat vai oululainen lisäke. Jos niitä ei alkuperäisessä käsikirjoituksessa ollut, näytelmän draamallisuus ja anti kapenee mielestäni entisestään.

Vallitsee käsitys, että teatterin pitäisi liikkua ajassa ja käyttää taiteenlajinsa superpähkinät yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Näyttää, että käsitys on johtanut kohuromaanien pikadramatisointeihin, julkkisten elämäkertamusikaaleihin ja kopioi–leikkaa–liimaa-tekniikalla väsättyyn dokumenttiteatteriin. Eihän näissä sinällään mitään pahaa ole, eipä ei. Mutta yksi niistä puuttuu ja sen mukana kokonainen ulottuvuus: syvyys. Tehdään klikkausteatteria, joka toimii kuin juorujournalismin tai verkkomedian otsikointi. Riittää kun katsojat saadaan puristettua teatterin lippuluukun läpi. Taiteellisella vapaudella ja ”kansan tahdolla” voidaan perustella kaikki mitä sen jälkeen tapahtuu tai on tapahtumatta.

Kielletyt muistot Oulun kaupunginteatterissa on kaikesta tästä huolimatta hyvin dramatisoitu ja tarkasti näytelty tapauskertomus.