Tulipunainen hevonen

Tulipunainen hevonen
Käsikirjoitus ja ohjaus: Antti Hietala
Dramaturgi: Jani Volanen
Esitys: Q-teatteri 26.9.2012

Esirippuun on kuvattu Jeesuksen kasvot, tuo tuttu optinen harhakuva, jossa ensin näkee loskaisen pälven keväthangessa. Mitä kaikkea tapahtuu ennen kuin esirippu repeää ylhäältä alas asti ja näytelmän Jeesus joutuu tekemään itse päätöksen elääkö vai kuollako?

Näytelmän päähenkilö on Jani Volasen esittämä Kosti-Timo, joka kokee elämänyhteyttä Jeesuksen kanssa. Hän on yhtä hylätty, yksin ja ulkopuolinen ja haluaisi korvaukseksi saada aikaan merkittäviä tekoja, olla jotain. Ensimmäinen hylkäämiskokemus ei johdakaan kuoleman jälkeiseen taivaan iloon kuten Raamatussa, vaan Kosti-Timo jää roikkumaan kahden kuoleman välille ja piiloutuu näytelmän Jeesuksen tapaan erämaahan paljastamatta itseään kenellekään.

Näytelmän naiset ovat armon ja rakkauden sanansaattajia. Jeesuksella on Maria Magdaleena ja Susanna, Kosti-Timolla vaimo, terapeutti ja opetuslapset, jotka palvovat heitä. Juudas kiristää ja uhkailee Jeesusta, Kosti-Timo näkee kauhuja kaikkialla ja ravaa elämänsä läpi kuin Ilmestyskirjan tulipunainen sodan hevonen. Rakkauden ja armon sanoma on Kosti-Timon kohdalla kuin kastelisi erämaata lusikallisella vettä. Hän huolii turvakseen vain ehdotonta valtaa, Jeesus turvautuu Marian rakkauteen.

Kun esirippu repeää kahtia, Jeesus ja Kosti-Timo joutuvat paljastetuiksi ihmisten edessä. Jeesus valitsee silloin rakkauden ja armon ja suostuu kuolemaan odottaen toista tulemistaan. Kosti-Timo uhoaa viimeisessä monologissaan, seurapuheessa, tulevansa vielä takaisin voittajana eikä kuolevansa koskaan. Ymmärtääkö hän armosta ja rakkaudesta edelleenkään mitään vai joutuuko tuhoutumaan Jumalan koston välikappaleena kuin tsunamissa kuollut tyttö, jonka kuoleman syiden erilaisia hengellistäjiä hän syyttää sydämensä kyllyydestä näytelmän avaavassa seurapuheessaan.

Tulipunainen hevonen käsittelee ihmisen hengellisyyden ja psyyken vuorovaikutusta paljon monipuolisemmin kuin karikatyyrimäisten ”raamattupiirikohtausten” perusteella luulisi. Näytelmän tekijät ovat hartaudella tutustuneet persoonallisiin hengellisiin yhteisöihin ja tehneet tarkkoja havaintoja. Näytelmä on hyvä peili meille kaikille hengellisen toiminnan aktiiveille, mutta ei siksi että se näyttäisi meidät naurettaviksi. Komiikkaa toki löytyy niin että itselleen on ihan pakko nauraa, mutta pysäyttävästi näytetään, kuinka yleisinhimillisiä ja raadollisia ovat monet pelit, joita kuvittelemme Pyhän Hengen jumalalliseksi johdatukseksi ja Jumalan rakkauden avaamiksi salaisuuksiksi.  

Näytelmäkakussa on monta herkullista kerrosta ja maku on mainio, mutta miksi kermavaahtoa on aina niin paljon? Mielenkiintoisin ja antoisin osuus ovat henkilöiden sisäinen elämä ja väliset suhteet. Näiden draamalliseen kestävyyteen ei näköjään ole uskottu, vaan mielenkiinnon herättäjiksi juoneen on sotkettu kaikki lööpit mitä uskonnollisen elämän piiristä on viime vuosina keksitty. On henkistä ja hengellistä väkivaltaa niin kokoussaleissa kuin uskovaisten perhe-elämässä, vaimoja, lapsia ja eläimiä tapetaan kirveellä, isät ja sukulaiset käyttävät hyväksi lapsia, rakkaus kuristaa elämänpiirin tukahduttavan ahtaaksi, kuullaan vainoharhaisia ääniä, vanhempia ja lapsia erotetaan toisistaan, samoin pariskuntia, ja niin edelleen.

Tommi Korpelan esittämä Toikka johtaa pientä seurakuntaa ja on lisäksi mukana Kriminaalihuoltoyhdistyksen toiminnassa (mikä on varmaan täytynyt ympätä juoneen vain siksi, että Kosti-Timon menneisyys saataisiin paljastettua). Toikka kutsuu katsojat sisään rakkauden ja armon täyteisellä kutsupuheella. Korpela on näytelmässä toisessakin samantapaisessa roolissa, mikä vaikeuttaa juonen käsittämistä. Akselina hän nimittäin on mukana erään toisen, karismaattisen seurakunnan johtotiimissä. Tässä seurakunnassa alkavat Timon hengelliset hylkäämiskokemukset, joita hän matkii myöhemmin Kostina kuin apina, aivan kuin Kosti-Timolla ei olisi aivojen paikalla kuin tulipunaisen hevosen kavioiden kopinanauhoite.

Patriarkka

Juha Jokela: Patriarkka (Kansallisteatterin 140-vuotisjuhlanäytelmä)
Ohjaus: Juha Jokela
Esitys: Kansallisteatteri, ennakkonäytös 17.9.2012


Tekniikkaa liikaa, suomea liian vähän

”Jos näyttämölle tuodaan pistooli, sitä on käytettävä.” Näin sanotaan esineistä, joita katsojan huomattavaksi tuodaan, niillä jokaisella pitää olla rooli näytelmässä. Mutta jos katsoja ei näe Kansallisteatterin uusinta huipputekniikkaa, nippeli- ja nappelirivistöjä joilla hallitaan satoja näyttämön pimeyteen piilotettuja lamppuja, hissejä, liukuja, vekottimia, vitkuttimia, virtuaaliseiniä ynnä muuta, paljon muuta, niin onko niitä kuitenkin pakko kaikkia käyttää? Ilmeisesti on. Tai sitten teatterissa pitää valtaa ”hyvä nörttiveli”-verkosto, johon Patriarkka-näytelmässäkin viitataan.

Tekniikan runsaudesta on toisinaan iloa silmälle, ei siinä mitään, mutta esimerkiksi moni kohtaus vaihtuisi sujuvammin, jos näyttelijät yksinkertaisesti poistuisivat ja saapuisivat ns. verhoista ilman että lattiahissi työturvallisuusvauhdilla matelisi ylös ja alas. Keskeinen juhlapäivälliskohtaus olisi yhtä hyytävän tehokas, vaikka lintuperspektiivipeiliä ei hiissattaisikaan pöydän ylle.

Kaikista teknisistä mahdollisuuksista huolimatta näytelmässä kuultuja lauluja ei tekstitetty suomeksi, ainakaan vielä ennakkonäytöksessä. Toivottavasti edes sitten käsiohjelmassa. Syvämietteiset englanninkieliset laulut ilmaisevat kai tärkeitä asioita henkilöiden ajatuksista ja näytelmän teemasta, myös koko näytelmän loppulauselman. Niitä eivät voi ymmärtää muut kuin ne, joille kyseiset laulut ovat ennestään tuttuja. Ihan kansallisen suomenkielisen teatterin kunnia-asia olisi edes 140-vuotisjuhlanäytelmässään ilmaista itsensä suomeksi. - Ellei ole niin, että laulujen sanat olivat merkityksetöntä höpötystä, jonka tarkoitus on vain osoittaa, kuinka pihalla identiteetistään näytelmän ”nuori sukupolvi” on.

Tekniikasta ja nice musicista huolimatta koskettavimmat hetket ja näytelmän pääosa koostuu perinteisistä roolihenkilöiden kohtaamisista kasvokkain erilaisissa tilanteissa. Juha Jokela on riisunut roolihenkilöistään kaiken näyttelijämäisyyden ja siksi aivan yksinkertaiset keskustelut pistävät katsojan ahtaalle omatuntonsa kanssa. Kun nuori polvi provosoi päivälliskeskustelua puhumalla viivasuoraan, ei tarvita kuin suora hellittämätön katse ja kohtelias tarkentava kysymys, niin räkättirastas hiljenee. Patriarkassa ei näytellä vaan ollaan ihmisiä. Kukaan ei ole läpeensä paha tai hyvä, vaan kaikki tekevät virheitä, jotkut korjataan, joitain ei osata tai haluta korjata.


Strategia ja taktiikka

Patriarkassa vanhempi sukupolvi esittäytyy strategian ja taktiikan taitajana. Strategiana on saada Suomi nousuun ja taktiikkana erilaiset rakennusprojektit, henkilökohtaisten suhteiden ja poliittisen voiman käyttö. Shakinpeluu on strategian ja taktiikan kuninkuuslaji. Kun shakin pelaamiseen oikein keskittyy, ei pysty kovin tarkkaan kuuntelemaan muita, nuorta sukupolvea etenkään. Nuori sukupolvi on isän kädestä opetettu shakin saloihin. He oppivatkin ylimielisen suhtautumisen häviäjiin, nöyryyttämisen, mutta jättävät koko pelin kun alkavat pelätä, että epäonnistuisivat ja saisivat itse samanlaista häpeällistä kohtelua.

Nuori polvi on nauttinut vanhempiensa strategian siunauksista. Se on käynyt kouluja ja maailma näyttäytyy sille kaikessa laajuudessaan täynnä kriisejä, terroria ja uhkia. Se pelkää ydin- ynnä muita katastrofeja ja henkilökohtaista epäonnistumista, etsii syyllisiä ja pakenee niin totuutta, vastuun ottamista kuin ristiriitaisia ihmissuhteitakin.

Vanhempi polvi on tehnyt työtä Irakissa ja Suomessa ja asunut Ranskassa, vaikkei ole kovin perillä ydinvoimaloista tai huipputietotekniikasta vaan keskittyy suvunjatkamisen ihmeisiin. Vanhempi polvi löytää syyllisyyttä paitsi toisissa, myös itsessään, tekee strategisen valinnan selvittää sotkut ja oikean taktiikan turvin löytää uuden elämän, jota lähti Suomesta hakemaan, ja rakkauden sen lisäksi.


Myyräntyötä

Patriarkka jää huomaamatta kytemään ajatuksiin. Parin päivän kuluttua muistan muutaman tekniikan avulla luodun hienon näyttämökuvan, mutta yhä enemmän ja enemmän roolihenkilöiden kohtaamisia, jotka avuttomassa aitoudessaan tulevat saumattomaksi osaksi omaa elämää ja sen ympärillä tapahtuvaa maailmaa.

Kaunotar ja Hirviö

Sirkku Peltola: Kaunotar ja hirviö
Ohjaus: Reija Isosuo
Esitys: Hämeenlinnan Teatteri, koululaisnäytös 18.9.2012

On aikamoinen haaste ottaa ohjelmistoon satu, joka on aiemmin käynyt Walt Disneyn tuotantokoneiston läpi. Helsingin kaupunginteatteri synnytti joku vuosi sitten oman kaunottarensa ja hirviönsä Disneyn valvoman reseptin mukaan ja menestyi, mitäs muutakaan. Hämeenlinnan Teatteri on päättänyt ajatella itse. Tyttöjen vessassa esityksen jälkeen koululaiset hymyilivät ja kehuivat näytelmän olleen aika kiva.

Sirkku Peltolan käsikirjoitus vuodelta 1995 yhdistää kekseliäästi monta tuttua satua, ja näiden viittausten hoksaaminen on nautinto aikuiskatsojalle. Erityisesti lumosi loppukohtaus, jossa ilkimykset saivat ansaitun palkkansa. Aplodien jälkeen katsomossa hihitettiin pörröiselle pitkälle hännälle, jonka yksi sai kiusakseen.

Koululaiset seurasivat näytelmää hiirenhiljaa silloin tällöin tirskahdellen, joten ilmeisesti käsikirjoituksesta löytyi myös heitä kiinnostava tulkintataso. Väliajalla ryhmien valvojat vielä selvittivät halukkaille juonen saloja. Selkeys tuo turvaa.

Mitään pelättävää näytelmästä ei voinut kenellekään jäädä, niin laimennettu olivat näytelmän tunneskaala. Kaunottaren ilkeät sisarpuolet eivät käyttäneet fyysistä väkivaltaa ja henkinen oli etäännytetty sarjakuvamaiseen liioitteluun. Koomisiksi piirretyt pahikset oli pistetty puhumaan (hillittömän hauskat!) repliikkinsä niin luonnottomilla äänirekistereillä ja puff-mäiskis-pam-nopeasti, ettei niiden sisällöstä tahtonut saada selvää. Puvustus oli lainattu Disney-elokuvasta: ranskahtavaa aatelistoa ja maalaisasujaimistoa. Tytärten kosijat olivat ilmetty Lumière ja Könni. Hirviö oli liikekieleltään elokuvaitsensä, tosin siroin ja elegantein raajoin.

Hämeenlinnan Hirviö käyttäytyi ensikohtaamisesta alkaen kohteliaasti Kaunotarta kohtaan, joka puolestaan ei pelännyt Hirviötä lainkaan, arasteli vain hiukan rujoja kasvoja, mutta ilmoitti, että kasvoissa on toki tiettyjä ongelmia, mutta että hän on oppinut katsomaan pintaa syvemmälle. Mitään jännitettä ei syntynyt. Hirviö kosikin tuota pikaa ja ilmoitti, että jos avioliittoa ei synny, niin platoninen avoliitto oli aivan yhtä hyvä vaihtoehto.

Kohtaukset etenivät kuin sanomalehden sarjakuva, jossa joka stripin jälkeen on vuorokauden mittainen tauko. Liekö tosin syytä siinäkin, että Turkka Mastomäen roolia oli esityspäivänä joutunut paikkaamaan Heikki Paavilainen ja sellainen tilanne pistää näyttelijät hoitamaan homman niin sanotusti varman päälle.

Kuinka paljon lapsia pitää varjella jännitykseltä ja pelolta, jos niistä kuitenkin selvitään onnelliseen loppuun? Ei kai sentään näin paljon? Lavastukseen ja puvustukseen on selvästi käytetty paljon aikaa, vaivaa ja rakkautta ja lopputulos hellii silmää. Samaa eloisuutta olisin suonut myös roolihenkilöiden elämään, kullekin luontonsa mukaan. Siitä huolimatta kiitos ohjaajalle ja työryhmälle miellyttävästä parituntisesta!

Ymmärrättehän

Claudio Magris: Ymmärrättehän
Ohjaus: Hannu Matti Tyhtilä
Näyttämöllä: Liisa Peltonen
Esitys Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä 15.9.2012

Kaikki on valkoista kuin aaveiden tai enkelten kaavut. Kun nuoruus ja intohimo houkuttavat, huulet maalataan punaisiksi ja ne täyttävät koko näyttämön. Näyttelijän liikeradat ovat yksinkertaiset: elämä kulkee sängyltä pöydän ääreen, pöydän äärestä sängynpeittoa suoristamaan, sitten makuulle ja taas ylös, pöydän ääreen ja niin edelleen.  Ilmeitä Liisa Peltosella sen sijaan on satoja, äänensävyjä kymmeniä, kaikki osuvia ja uurteentarkkoja kuin hän olisi tutkinut näyttämön ulkopuolista elämää mikroskoopilla. Harvoin olen monologiesityksessä nähnyt näyttämöllä niin monta esiintyjää.

Runoilija-Orfeus on joutunut jättämään nuoren vaimonsa käärmeenpiston vuoksi hoitoon vanhainkotiin, jonka Herra Johtaja ei salli asukkaille yhteydenpitoa elämän puolelle jääneisiin. Runoilija ja hänen vaimonsa ovat kuin Herra Johtajan luomat Adam ja Eeva, intohimoisesti rakastuneet, jotka käärme on pettänyt. Kaipaus on kova rajan molemmin puolin, ja se panee miettimään.

Vaimo pitää voittosaaliinaan vaikutusvaltaa, jolla hän on muokannut miehestään ja tämän tuotannosta kelvollisen. Nyt eletään jännittäviä hetkiä: säilyykö vaimon valta kuolemankin yli vai sortuuko mies poikamiesvuosiensa paheisiin ja naurettavuuksiin. Suuren runoilijan maine ja menestys on vaarassa. Herra Johtaja saa kuulla kunniansa, kun ei ymmärrä vaimon tärkeyttä vaan pihtaa elämäänpaluulupaa.

Vaimo muistelee heidän intohimoista rakkauttaan, sielujensa ja ruumiidensa yhteyttä, joka oli elämän voima. Vanhainkodin asukkaat ovat kuin sumua, joka hajoaa käden kosketuksesta. Hän valitsee elämän, kun mahdollisuus tulee.  

Mieskään ei surussaan tiedä, olisiko kuollut vai elävä. Vaimon kanssa haluaisi olla, kuolleena tai elävänä, sama se, mutta toisaalta – vaimon kuolema voisi hyödyttää hänen runoilijamainettaan! Jos vaimo palaisi kuolleista, runoilija kuulisi tältä totuuden kuolemasta, sen lopullisen, täyden ja ainoan toden totuuden, jota runoilijat kautta aikain ovat yrittäneet tavoittaa.

Vaimo on astumaisillaan rajan yli takaisin elämään kun tajuaa, ettei mies kaipaa häntä takaisin rakkauden tähden – naisia löytyy aina – vaan saadakseen etulyöntiaseman runoilijatovereidensa joukossa, eikä puhtaaksikirjoittaja, huolenpitäjä ja siivoojakaan olisi pahitteeksi. Ja niin vaimo valitsee kuoleman.

Mies jää ratkomaan kuoleman salaisuutta, turhaan. Hän katkeroituu ja sairastaa. Vaimo sen sijaan tuntee sekä elämän että kuoleman salaisuudet, mutta säilyttää rakkauden, joka on niitäkin tärkeämpi. Hänellä on tallessa rakkauden muistot, miehensä kuva ja tämän kuolematon runous.

Kuolema ei muuta toiseksi sitä mikä on ollut. Kuolleilla on kaikki. Vaimo kiittää nukahtaessaan Herra Johtajaa, jonka viisauden ymmärtää vasta palattuaan pakomatkalta: Elävien ja kuolleiden rajaa ei pidä ylittää. Elävät eivät ymmärtäisi kuolleita, vaikka nämä nousisivat haudasta kertomaan, minkälaista kuoleman jälkeinen elämä on.

Puhdistus, lipeällä

Sofi Oksasen samannimiseen romaanin pohjautuva elokuva Puhdistus
Ohjaus: Antti J. Jokinen
Käsikirjoitus: Marko Leino, Antti J. Jokinen

Puhdistus-elokuvan alku on uuden ajan teatterinäyttämöltä lainattua suomifilmiä. Huohotus, korvat tukkiva huohotus. Tuska huohotuttaa, nautinto, pelko, fyysinen rasitus ja ihmettely. Huohotetaan niin paljon että mitään ei erota. Vanhojen suomifilmien teatraalisuudelle ja näyttämökankeudelle naureskellaan, sillä ne tekevät elokuvan tapahtumat teennäisiksi. Nykyään ollaan viisaampia. On opittu että kokonaisvaltainen ilmaisu ja tosissaan oleminen näyttämöllä vaatii hikeä, kuolaa, kiroilua, huutoa, karjuntaa, alastomuutta, limakalvotartuntoja, nyrkkiä ja potkua, ja sama idea siirretään jälleen suoraan toiseen taiteenlajiin, elokuvaan. Jossain vaiheessa läähätys onneksi loppuu ja ihmisille alkaa tapahtua karmean kiinnostavia asioita.

Mitä ihminen voi tehdä mahdottomien valintojen edessä? Aliide vastaa: Juosta pakoon niin pitkälle kuin pääsee ja sitten pysähtyä. Tai voi mennä piiloon. Joku jaksaa juosta pitemmän matkan kuin toinen, ennen kuin joutuu pysähtymään, joku löytää toista paremman piilon, josta ei enää itsekään löydä itseään. Tavoitteena on vetkuttaa valintojen tekemistä mahdollisimman pitkälle, sillä valintojen jälkeen on pahin rangaistus, kun joutuu sanomaan, että on ylpeä itsestään.

Hans tekee piilottelunsa jälkeen valinnan, joka johtaa tuhoon. Samoin käy Aliidelle, kun on aika astua piilosta esiin. Metsäveljet tekivät ehdottoman valinnan olla juoksematta lainkaan pakoon ja tuhoutuivat välittömästi. Ingel piiloutui vanhoihin hyviin päiviin, jotka loppuivat, kun toiset tekivät valinnan hänen puolestaan.

Ainoat, joiden ei tarvitse juosta pakoon ja piilotella, ovat vallan haltijat. He voivat tehdä mitä haluavat, he ovat vapaita. Mutta valtaa ja vapautta on vain niin paljon kuin on vallittavia. Kun kaikki pakoon juosseet ja piilotelleet on tuhottu, on valtiaiden valtakunta pienentynyt surkeasti, ja he muuttuvat seuraavien vallanhaluisten vallittaviksi,  tieksi näiden valtaan ja vapauteen. Ideologiat syntyvät, ovat vallassa ja kuolevat, samoin puolueet, samoin Aliide, joka ennen omaan loppuaan toteaa, että ”kaikki ovat kuolleet”.

Yhdessä romaanin ja elokuvan raaimmista kohtauksista Aliide hakee lohtua seuraamalla kärpästä, joka pörrää lampun ympärillä. Kärpänen pyrkii turhaan läpäisemään lasin, joka estää sitä pääsemästä kohti tavoitettaan. Sinne ihminenkin niin mielellään pääsisi, kaiken keskipisteeseen, haaveiden maahan, perille tavoitteisiinsa, mutta jos lasikupu purettaisiin pois tulen ympäriltä, kävisi hänelle kuten Aliidelle. Kuinka, en kerro tässä.