Puhdistus, lipeällä

Sofi Oksasen samannimiseen romaanin pohjautuva elokuva Puhdistus
Ohjaus: Antti J. Jokinen
Käsikirjoitus: Marko Leino, Antti J. Jokinen

Puhdistus-elokuvan alku on uuden ajan teatterinäyttämöltä lainattua suomifilmiä. Huohotus, korvat tukkiva huohotus. Tuska huohotuttaa, nautinto, pelko, fyysinen rasitus ja ihmettely. Huohotetaan niin paljon että mitään ei erota. Vanhojen suomifilmien teatraalisuudelle ja näyttämökankeudelle naureskellaan, sillä ne tekevät elokuvan tapahtumat teennäisiksi. Nykyään ollaan viisaampia. On opittu että kokonaisvaltainen ilmaisu ja tosissaan oleminen näyttämöllä vaatii hikeä, kuolaa, kiroilua, huutoa, karjuntaa, alastomuutta, limakalvotartuntoja, nyrkkiä ja potkua, ja sama idea siirretään jälleen suoraan toiseen taiteenlajiin, elokuvaan. Jossain vaiheessa läähätys onneksi loppuu ja ihmisille alkaa tapahtua karmean kiinnostavia asioita.

Mitä ihminen voi tehdä mahdottomien valintojen edessä? Aliide vastaa: Juosta pakoon niin pitkälle kuin pääsee ja sitten pysähtyä. Tai voi mennä piiloon. Joku jaksaa juosta pitemmän matkan kuin toinen, ennen kuin joutuu pysähtymään, joku löytää toista paremman piilon, josta ei enää itsekään löydä itseään. Tavoitteena on vetkuttaa valintojen tekemistä mahdollisimman pitkälle, sillä valintojen jälkeen on pahin rangaistus, kun joutuu sanomaan, että on ylpeä itsestään.

Hans tekee piilottelunsa jälkeen valinnan, joka johtaa tuhoon. Samoin käy Aliidelle, kun on aika astua piilosta esiin. Metsäveljet tekivät ehdottoman valinnan olla juoksematta lainkaan pakoon ja tuhoutuivat välittömästi. Ingel piiloutui vanhoihin hyviin päiviin, jotka loppuivat, kun toiset tekivät valinnan hänen puolestaan.

Ainoat, joiden ei tarvitse juosta pakoon ja piilotella, ovat vallan haltijat. He voivat tehdä mitä haluavat, he ovat vapaita. Mutta valtaa ja vapautta on vain niin paljon kuin on vallittavia. Kun kaikki pakoon juosseet ja piilotelleet on tuhottu, on valtiaiden valtakunta pienentynyt surkeasti, ja he muuttuvat seuraavien vallanhaluisten vallittaviksi,  tieksi näiden valtaan ja vapauteen. Ideologiat syntyvät, ovat vallassa ja kuolevat, samoin puolueet, samoin Aliide, joka ennen omaan loppuaan toteaa, että ”kaikki ovat kuolleet”.

Yhdessä romaanin ja elokuvan raaimmista kohtauksista Aliide hakee lohtua seuraamalla kärpästä, joka pörrää lampun ympärillä. Kärpänen pyrkii turhaan läpäisemään lasin, joka estää sitä pääsemästä kohti tavoitettaan. Sinne ihminenkin niin mielellään pääsisi, kaiken keskipisteeseen, haaveiden maahan, perille tavoitteisiinsa, mutta jos lasikupu purettaisiin pois tulen ympäriltä, kävisi hänelle kuten Aliidelle. Kuinka, en kerro tässä.