Patriarkka

Juha Jokela: Patriarkka (Kansallisteatterin 140-vuotisjuhlanäytelmä)
Ohjaus: Juha Jokela
Esitys: Kansallisteatteri, ennakkonäytös 17.9.2012


Tekniikkaa liikaa, suomea liian vähän

”Jos näyttämölle tuodaan pistooli, sitä on käytettävä.” Näin sanotaan esineistä, joita katsojan huomattavaksi tuodaan, niillä jokaisella pitää olla rooli näytelmässä. Mutta jos katsoja ei näe Kansallisteatterin uusinta huipputekniikkaa, nippeli- ja nappelirivistöjä joilla hallitaan satoja näyttämön pimeyteen piilotettuja lamppuja, hissejä, liukuja, vekottimia, vitkuttimia, virtuaaliseiniä ynnä muuta, paljon muuta, niin onko niitä kuitenkin pakko kaikkia käyttää? Ilmeisesti on. Tai sitten teatterissa pitää valtaa ”hyvä nörttiveli”-verkosto, johon Patriarkka-näytelmässäkin viitataan.

Tekniikan runsaudesta on toisinaan iloa silmälle, ei siinä mitään, mutta esimerkiksi moni kohtaus vaihtuisi sujuvammin, jos näyttelijät yksinkertaisesti poistuisivat ja saapuisivat ns. verhoista ilman että lattiahissi työturvallisuusvauhdilla matelisi ylös ja alas. Keskeinen juhlapäivälliskohtaus olisi yhtä hyytävän tehokas, vaikka lintuperspektiivipeiliä ei hiissattaisikaan pöydän ylle.

Kaikista teknisistä mahdollisuuksista huolimatta näytelmässä kuultuja lauluja ei tekstitetty suomeksi, ainakaan vielä ennakkonäytöksessä. Toivottavasti edes sitten käsiohjelmassa. Syvämietteiset englanninkieliset laulut ilmaisevat kai tärkeitä asioita henkilöiden ajatuksista ja näytelmän teemasta, myös koko näytelmän loppulauselman. Niitä eivät voi ymmärtää muut kuin ne, joille kyseiset laulut ovat ennestään tuttuja. Ihan kansallisen suomenkielisen teatterin kunnia-asia olisi edes 140-vuotisjuhlanäytelmässään ilmaista itsensä suomeksi. - Ellei ole niin, että laulujen sanat olivat merkityksetöntä höpötystä, jonka tarkoitus on vain osoittaa, kuinka pihalla identiteetistään näytelmän ”nuori sukupolvi” on.

Tekniikasta ja nice musicista huolimatta koskettavimmat hetket ja näytelmän pääosa koostuu perinteisistä roolihenkilöiden kohtaamisista kasvokkain erilaisissa tilanteissa. Juha Jokela on riisunut roolihenkilöistään kaiken näyttelijämäisyyden ja siksi aivan yksinkertaiset keskustelut pistävät katsojan ahtaalle omatuntonsa kanssa. Kun nuori polvi provosoi päivälliskeskustelua puhumalla viivasuoraan, ei tarvita kuin suora hellittämätön katse ja kohtelias tarkentava kysymys, niin räkättirastas hiljenee. Patriarkassa ei näytellä vaan ollaan ihmisiä. Kukaan ei ole läpeensä paha tai hyvä, vaan kaikki tekevät virheitä, jotkut korjataan, joitain ei osata tai haluta korjata.


Strategia ja taktiikka

Patriarkassa vanhempi sukupolvi esittäytyy strategian ja taktiikan taitajana. Strategiana on saada Suomi nousuun ja taktiikkana erilaiset rakennusprojektit, henkilökohtaisten suhteiden ja poliittisen voiman käyttö. Shakinpeluu on strategian ja taktiikan kuninkuuslaji. Kun shakin pelaamiseen oikein keskittyy, ei pysty kovin tarkkaan kuuntelemaan muita, nuorta sukupolvea etenkään. Nuori sukupolvi on isän kädestä opetettu shakin saloihin. He oppivatkin ylimielisen suhtautumisen häviäjiin, nöyryyttämisen, mutta jättävät koko pelin kun alkavat pelätä, että epäonnistuisivat ja saisivat itse samanlaista häpeällistä kohtelua.

Nuori polvi on nauttinut vanhempiensa strategian siunauksista. Se on käynyt kouluja ja maailma näyttäytyy sille kaikessa laajuudessaan täynnä kriisejä, terroria ja uhkia. Se pelkää ydin- ynnä muita katastrofeja ja henkilökohtaista epäonnistumista, etsii syyllisiä ja pakenee niin totuutta, vastuun ottamista kuin ristiriitaisia ihmissuhteitakin.

Vanhempi polvi on tehnyt työtä Irakissa ja Suomessa ja asunut Ranskassa, vaikkei ole kovin perillä ydinvoimaloista tai huipputietotekniikasta vaan keskittyy suvunjatkamisen ihmeisiin. Vanhempi polvi löytää syyllisyyttä paitsi toisissa, myös itsessään, tekee strategisen valinnan selvittää sotkut ja oikean taktiikan turvin löytää uuden elämän, jota lähti Suomesta hakemaan, ja rakkauden sen lisäksi.


Myyräntyötä

Patriarkka jää huomaamatta kytemään ajatuksiin. Parin päivän kuluttua muistan muutaman tekniikan avulla luodun hienon näyttämökuvan, mutta yhä enemmän ja enemmän roolihenkilöiden kohtaamisia, jotka avuttomassa aitoudessaan tulevat saumattomaksi osaksi omaa elämää ja sen ympärillä tapahtuvaa maailmaa.