Ymmärrättehän

Claudio Magris: Ymmärrättehän
Ohjaus: Hannu Matti Tyhtilä
Näyttämöllä: Liisa Peltonen
Esitys Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä 15.9.2012

Kaikki on valkoista kuin aaveiden tai enkelten kaavut. Kun nuoruus ja intohimo houkuttavat, huulet maalataan punaisiksi ja ne täyttävät koko näyttämön. Näyttelijän liikeradat ovat yksinkertaiset: elämä kulkee sängyltä pöydän ääreen, pöydän äärestä sängynpeittoa suoristamaan, sitten makuulle ja taas ylös, pöydän ääreen ja niin edelleen.  Ilmeitä Liisa Peltosella sen sijaan on satoja, äänensävyjä kymmeniä, kaikki osuvia ja uurteentarkkoja kuin hän olisi tutkinut näyttämön ulkopuolista elämää mikroskoopilla. Harvoin olen monologiesityksessä nähnyt näyttämöllä niin monta esiintyjää.

Runoilija-Orfeus on joutunut jättämään nuoren vaimonsa käärmeenpiston vuoksi hoitoon vanhainkotiin, jonka Herra Johtaja ei salli asukkaille yhteydenpitoa elämän puolelle jääneisiin. Runoilija ja hänen vaimonsa ovat kuin Herra Johtajan luomat Adam ja Eeva, intohimoisesti rakastuneet, jotka käärme on pettänyt. Kaipaus on kova rajan molemmin puolin, ja se panee miettimään.

Vaimo pitää voittosaaliinaan vaikutusvaltaa, jolla hän on muokannut miehestään ja tämän tuotannosta kelvollisen. Nyt eletään jännittäviä hetkiä: säilyykö vaimon valta kuolemankin yli vai sortuuko mies poikamiesvuosiensa paheisiin ja naurettavuuksiin. Suuren runoilijan maine ja menestys on vaarassa. Herra Johtaja saa kuulla kunniansa, kun ei ymmärrä vaimon tärkeyttä vaan pihtaa elämäänpaluulupaa.

Vaimo muistelee heidän intohimoista rakkauttaan, sielujensa ja ruumiidensa yhteyttä, joka oli elämän voima. Vanhainkodin asukkaat ovat kuin sumua, joka hajoaa käden kosketuksesta. Hän valitsee elämän, kun mahdollisuus tulee.  

Mieskään ei surussaan tiedä, olisiko kuollut vai elävä. Vaimon kanssa haluaisi olla, kuolleena tai elävänä, sama se, mutta toisaalta – vaimon kuolema voisi hyödyttää hänen runoilijamainettaan! Jos vaimo palaisi kuolleista, runoilija kuulisi tältä totuuden kuolemasta, sen lopullisen, täyden ja ainoan toden totuuden, jota runoilijat kautta aikain ovat yrittäneet tavoittaa.

Vaimo on astumaisillaan rajan yli takaisin elämään kun tajuaa, ettei mies kaipaa häntä takaisin rakkauden tähden – naisia löytyy aina – vaan saadakseen etulyöntiaseman runoilijatovereidensa joukossa, eikä puhtaaksikirjoittaja, huolenpitäjä ja siivoojakaan olisi pahitteeksi. Ja niin vaimo valitsee kuoleman.

Mies jää ratkomaan kuoleman salaisuutta, turhaan. Hän katkeroituu ja sairastaa. Vaimo sen sijaan tuntee sekä elämän että kuoleman salaisuudet, mutta säilyttää rakkauden, joka on niitäkin tärkeämpi. Hänellä on tallessa rakkauden muistot, miehensä kuva ja tämän kuolematon runous.

Kuolema ei muuta toiseksi sitä mikä on ollut. Kuolleilla on kaikki. Vaimo kiittää nukahtaessaan Herra Johtajaa, jonka viisauden ymmärtää vasta palattuaan pakomatkalta: Elävien ja kuolleiden rajaa ei pidä ylittää. Elävät eivät ymmärtäisi kuolleita, vaikka nämä nousisivat haudasta kertomaan, minkälaista kuoleman jälkeinen elämä on.