Älä pelkää, että kaikki päättyy hyvin

Runoteatteria miehenä ja naisena olemisesta
Kanta-Hämeen Lausujat Suisto-klubilla 10.3.2012
Ohjaus: Taru Kivinen

Ensin kaikki on mahdollista. Sitten syntyy ajatus, sitten teksti, ilmestyy lukija, lukijalle ajatus, ja siitä alkaen kaikki on jälleen mahdollista. Helpointa siis kehua ensin runoteatteri-iltaan valittuja tekstejä. Ovelat sanat kääntyilevät hassusti ja sitten yllättävät katsojan ajatus kintuissa.

Kintut eivät vilkkaasti liikkuneet pienellä klubilavalla, mutta ilmeisesti oli myös ohjaajan tarkoitus säilyttää runoteatterissakin perinteinen asento per runo -periaate. Eikä siinä mitään, paikallaan pysyen on helpompi keskittyä äänenmuodostukseen ja ajatuksessa pysymiseen. Toki liikettäkin oli sen verran, että runo runolta luotiin uusia draamallisia asetelmia, vuoropuheluja, yksinpuheluja, autolla ajamista, hiihtoa, piiloleikkiä, matkustusta. Ohjaaja oli vaistonnut hyvin esittäjien ominaislaadut koreografiaa suunnitellessaan ja tekstejä jakaessaan.

Pienet eleet ja ilmeet ilahduttivat katsojaa ja saivat suuren merkityksen hillityssä liikekielessä. Ohjaaja oli pyrkinyt tarkkaan työhön. Lavasteena toimivien tuolien siirrot, istumisen ja seisomisen rytmi katseineen oli suunniteltu, samoin yhteisten huutojen ajastus. Kiva muuten nähdä että esiintyjät eivät pihistelleet ja ujostelleet eläköön-huudoissa, "numeron tekemistä" ei pelätty!

Tiedän että ei ole esittämisen yksinkertaisimpia juttuja todellakaan olla yhtaikaa näyttämöllä ja poissa näyttämöltä. Monesti yhden esittäessä muut istuivat tai seisoivat rivissä taustalla. Kun taustalla istujille oli määritelty selkeä tunnetila esitettäväksi (onneksi useimmiten), tilanne oli hallinnassa, mutta muuten monen ajatukset olivat seuraavassa omassa runossa tai huomispäivän ruokahuushollissa. On haastellista esittää olemassa olematonta, mutta ainakaan se ei tarkoita, että OLLAAN omissa ajatuksissa. Tai jos on tavoite, että taustalla olijat ikään kuin kuuntelevat äänessä olijaa, kuuntelemiseen pitäisi eläytyä niin että se näyttäisi todelliselta, ei kuitenkaan niin että istutaan silmät lautasen kokoisina toinen käsi korvan takana...

Ne äänet! Muutamalla esiintyjällä oli loistava ääni väreineen kaikkineen, vaivaton, persoonallinen ja selkeä, eikä muissakaan ollut valittamisen aihetta. No jaa, joissain runoissa pisti korvaan ylenpalttinen painottaminen. Runot ovat tiiviitä ajatuksia, mutta jos jokaista ihanaa sanaa painottaa, ei lopulta yksikään ajatus erotu painotusten massasta. Esityksen alkuun oli sijoitettu sikermä Kari Hotakaisen pienoisnovelleja kokoelmasta Finnhits, ja proosamuotoinen teksti oli jokaiselle esiintyjälle helpompi ja luontevampi esittää kuin runot.

Hienoa että omassa kotikaupungissa on näin paljon esitysharrastukseen sitoutuneita ihmisiä, jotka saavat aikaan valmista ja jaksavat vielä hoitaa tuotannollisen puolen. Omasta puolestani ihmettelen ja kiitän vaivannäöstä, joka suo katsojan irrottautua tunkkaisesta arjesta maailmaan, jossa kaikki on mahdollista.