Kaikkihan me onnumme

Kaikkihan me onnumme
Käsikirjoitus: Sirkku Peltola
Ohjaus: Harri Laine
Eräs Teatteri, Hämeenlinna 28.3.2012

Eräs Teatterin perustivat vuosituhannen alussa teatteriin hurahtaneet vanhemmat, jotka kuljettivat lapsiaan Miniteatterin harjoituksiin. Teatteri on talkoillut käyttöönsä "ihan oikean" teatteritilan näyttämöineen, takatiloineen, lämpiöineen, valoineen ja äänineen ja nousevan katsomon yli 50 katsojalle. Kerrassaan inspiroiva tila, joka saa kynnet syyhymään muillakin harrastajilla, miksei ammattilaisillakin: tänne olisi hyvä tulla tekemään ja esittämään.

Sirkku Peltolan Kaikkihan me onnumme on kirjoitettu muutama vuosi ennen Eräs Teatterin perustamista. Tekstissä näkyy se Peltola, joka myöhemmin kirjoitti menestyneen Suomen hevonen -trilogian. Tai oikeastaan tekstissä näkyvät Peltolan luomat ihmistyypit, ne aivan tavalliset ihmiset, jotka nauttivat pyttipannua ja pari olutta baarissa, mutta siivoavat kotinsa. Heillä on paljon sanomista ja huomaamattaan he runoilevat kuin ruuneperit.

Aiemmin näkemäni Eräs Teatterin tuotannot ovat tyyliltään olleet farssimaisempia kuin tämä Peltolan komedia. Niissä on ollut nasevaa iskevää vuoropuhelua, vitsejä, menoa ja meininkiä. Minimaalinen liikkuminen ja Peltolan kirjoittamat pitkät monologit ovat terveellinen uusi haaste esittäjille. Ihmeen hyvin näyttelijät hallitsivat tekstit, tyypit ja tilanteet, mutta Peltolan "arkkityyppien" esittäjät tekivät kuitenkin kaikkein aidoimman tuntuiset roolityöt. Aimo ja Aimon äiti olivat kuin Aimo ja Aimon äiti, heille kirjoitettu kieli oli tunnistettavaa ja rehevää, ja siten ehkä vaivattominta omaksua. Erityisesti ihmetytti Aimoa esittävän Kari Salmenojan kyky eläytyä fyysisesti ontujan rooliin. Erikin rooli poikkesi muista, niinpä intoileva ja tunteileva juppi oli tyyliteltykin selkeästi muista poikkeavaksi, mutta jäi jollakin tapaa kirjalliseksi muiden rehevyyteen verrattuna. Jäykkiskin kokee suuria tunteita, jotka pursuvat esiin, vaikka hän pyrkisi sivistyneellä käytöksellä niitä peittämään. Ja Erikin tunteepurkauksethan ovat draaman liikkeellepaneva voima.

Tekstin moniulotteisuus ja taitavuus pelasti vaikeimmat monologit silloin kun näyttelijät ja ohjaaja eivät olleet löytäneet joka lauseelle merkitystä. Ihailin nöyrää tapaa, jolla näille vaikeille kohdille "nostettiin hattua ja mentiin ohitse" eli lausuttiin ne tekstimassan sekaan neutraalisti ja jätettiin merkitys kuulijan keksittäväksi. Sinikan, Leilan ja Leenan monologeissa ohjaaja oli valinnut postdramaattisen (vai brechtiläinenkö lienee) ratkaisun, jossa monologit esitettiin suoraan yleisölle. Periaatteessa idea toimi ja pelasti paljolta keksimisen vaivalta, mutta mielestäni tyylilajia olisi voinut enemmän korostaa nostamalla kohtaukset esim. valoilla irti muusta näyttämötapahtumasta. Muutenkin, vaikka teksti itsellään oli antoisa ja hiveli korvia, olisi liikettä, tilan ja esineiden käyttöä voinut käyttää enemmän hyväksi, jotta ihmissuhteet ja huumori olisivat kukkineet vielä monikerroksisemmin.

Kiitos esityksestä! Teatteri ei synny mihinkään itsekseen vaan vaatii aikaa, sitoutumista ja intoa. Hämeenlinna tarvitsee teatterin saralla näitä sitkeitä sissejä, jotka jaksavat nähdä vaivaa näkynsä toteuttamiseksi. Toivottavasti innokas talkoo- ynnä muu työ palkitaan ja työlle löytyy jatkossakin taloudelliset ja intoresurssit. Porukan hyvä henki ja innovatiivisuus näkyi myös kahvion puolella: kiitos arki-iltayleisön yllättämisestä!