Michael Fray: Noises Off – Saranat ja sardiinit
Suomentaja: Pentti Järvinen
Ohjaus: Jaakko Saariluoma
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 30.11.2013
Syntyi haave. Haaveilen, että joskus vielä kirjoittaisin niin taitavan farssin kuin Michael Frayn Saranat ja sardiinit on. Haaveeksi jää, kuten niin moni haave.
Näytelmä on hupaisien sattumusten sarja, joka tapahtuu joukolle erilaisia tyyppejä. Ei voi sanoa, että näytelmässä olisi monia tasoja. Tasojen sijaan näytelmässä on kolme päällekkäistä erillistä näytelmää.
Tuiran kirkossa on erikoinen alttaritaulu. Tai ei se mikään taulu ole, ihmisen kokoinen krusifiksi vain, puuristi valkoisella seinällä ja siihen naulittuna puinen Kristus aivan kuin missä tahansa muussakin kirkossa. Erikoisen siitä tekee valo ja varjo. Kirkkaat valot loistavat Kristukseen kummaltakin sivulta niin, että hänen kummallekin puolelleen heijastuu ihmisen varjo. Hänen kummallakin puolellaan roikkuu omilla risteillään kaksi muuta ihmistä Kristuksen varjoina. Kaikki riippujat katsovat omaan suuntaansa. Toisen sivun hahmo katsoo oikealle, toinen vasemmalle. Kirkossa istuja näkee vain Kristuksen katseen, joka on veistetty näkyviin kolmiulotteisesta veistoksesta.
Jotenkin samalla tapaa Saranat ja sardiinit on periaatteessa yksi näytelmä, mutta kun katsomme tapahtumia eri suunnista tulevissa valoissa, näemme terävät varjot, jotka ovat oikeastaan samaa hahmoa, mutta näyttävät itsenäisiltä ja erillisiltä. Niillä on kullakin oma menneisyytensä ja tulevaisuutensa kuten oli Raamatussakin kolmella ristiinnaulitulla.
Farssin ohjaus ja näyttelijäntyö olivat harvinaisen tarkkoja ja luonteviksi hioutuneita. Yleisö pystyi keskittymään nauramiseen ilman myötähäpeän tunteita. Silti voimakkaimman vaikutuksen teki minuun näytelmän rakenne.
Asioiden ristivalotuksen tarpeesta puhutaan joka taiteenlajissa, keskustelussa ja journalismissa, sitä kaivataan, vaaditaan ja ihaillaan. Siksi on erikoista, että ristivalotus tulee ainutlaatuisen kirkkaasti vastaan farssissa, joka ei aiheeltaan pyri olemaan kantaaottava, ajankohtainen tai syvällinen, vaan ihan vaan hauskaa, vapauttavaa ja rentouttavaa viihdettä.
torstai 5. joulukuuta 2013
torstai 17. lokakuuta 2013
Fosforinhohtoinen lurjus
Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme
(Lähdemateriaalina Hannes Kilven kirja ”Kutsumustietoinen rooli: Eero Kilpi 1882-1954”)
Suomen näyttelijäliiton 100-vuotiskiertuenäytelmä
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 17.10.2013
Pääroolissa: Juha-Pekka Mikkola
Juha Hurme on dramatisoijan oikeudella kärjistellyt Kansallisteatterin näyttelijä Eero Kilven elämäntarinaa niin, että Fosforinhohtoinen lurjus kertoo monitasoisesti paljosta muustakin kuin edesmenneestä suomalaisen näyttämötaiteen hiljaisesta puurtajasta.
Näin Fosforinhohtoisen lurjuksen ensimmäisen kerran Tampereen Teatterikesässä 2010. Näytelmän ensi-illasta oli tuolloin reilu vuosi. Muistan Tampereen Telakan hikisen vinttinäyttämön elokuun kuumuudessa. Muistan, että koin näkeväni erilaista teatteria kuin koskaan ennen. Rauhallisessa toiminnassa oli niin paljon katsottavaa ja ajateltavaa, etten pystynyt havaitsemaan siitä kuin osan. Muistan kuinka paha mieli tuli, kun sinnikkäälle hyväntahtoiselle näyttelijälle ei löytynyt yhtäkään vihreää oksaa koko elämän aikana. Muistan surreeni murskautuneita tähteyden haaveita ja teatteritaivaan kapeutta.
Nyt Oulun kaupunginteatterissa kolme vuotta myöhemmin silmäni ovat toiset. Keskeiseksi nousee kutsumustietoisuuden voima ja kohtalokkuus. Kutsumustietoisuus ei ole tänä päivänä muodissa – ellei puhuta kutsumuksesta tähteyteen ja julkisuuteen, jonka näyttää saaneen osakseen yksi ja toinen alle kolmekymppinen. Tai se muistuttaa urasuunnitelmaa ollen yhtä kuin ala tai työ, jossa ihminen menestyy.
Näytelmän Eero Kilven kutsumustietoisuus oli vanhanaikaista laatua. Kutsumus oli sisäinen väistämättömyys, joka ei laimentunut vastoinkäymisissä. Vaikka hän minne yritti, jalat veivät kohti teatteria. Teatteriin kerran päästyään Kilpi siellä sitten eli ja kuoli. Roolit olivat yleensä armopaloja, jotka tippuivat tähtien pöydiltä. Suuremmissa tehtävissä Kilpi epäonnistui. Ainoat hetket julkisuudessa ikinä olivat muutama nimen maininta lehtikritiikeissä, ja niissäkin yhdistettynä murskaavaan kritiikkiin. Kutsumustietoisuus kesti senkin, että yt-neuvottelut käytiin teatterissa joka toukokuu.
Tärkeintä tällaisessa kutsumustietoisuudessa ei ole se, mitä hyvää se tuottaa itselle, vaan miten parhaiten voisi kutsumuksessaan palvella. Saada huomaamattomia, jopa alentavia tehtäviä, ja silti pitää kiinni kutsumusnäyn luomista eettisistä ihanteista ja työmoraalista – siinäpä pulma.
Fosforinhohtoinen lurjus kertoo kuvitteellisesta Eero Kilven kuolinhetkestä, jolloin hän kutsumuksensa mukaisesti näkee menneen elämänsä kuin teatteriesityksenä. Papinpukuinen mies käväisee näyttämöllä pikaisesti näytelmän alussa ja lopussa ja raportoi juhlallisesti Eero Kilven kuolemisen tilanteesta. Toisella puolen näyttämöä istuu koko näytelmän ajan liikkumatta Kaarlo Bergbomin muumio. Oikeassa elämässä hänen vallassaan oli koko Eero Kilven näyttelijänura. Tässä näytelmässä Kaarlo Bergbomilla on vain yksi repliikki ynnä kolme kirjainta. Tällaisia sivurooleja Eero Kilpi teki koko työuransa ajan, 44 vuotta.
Nyt kuolemansa hetkellä Eero Kilpi on ensimmäistä kertaa menestyksekkäästi pääroolissa ja jättää koko elämänviisautensa perinnöksi jälkipolville.
(Lähdemateriaalina Hannes Kilven kirja ”Kutsumustietoinen rooli: Eero Kilpi 1882-1954”)
Suomen näyttelijäliiton 100-vuotiskiertuenäytelmä
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 17.10.2013
Pääroolissa: Juha-Pekka Mikkola
Juha Hurme on dramatisoijan oikeudella kärjistellyt Kansallisteatterin näyttelijä Eero Kilven elämäntarinaa niin, että Fosforinhohtoinen lurjus kertoo monitasoisesti paljosta muustakin kuin edesmenneestä suomalaisen näyttämötaiteen hiljaisesta puurtajasta.
Näin Fosforinhohtoisen lurjuksen ensimmäisen kerran Tampereen Teatterikesässä 2010. Näytelmän ensi-illasta oli tuolloin reilu vuosi. Muistan Tampereen Telakan hikisen vinttinäyttämön elokuun kuumuudessa. Muistan, että koin näkeväni erilaista teatteria kuin koskaan ennen. Rauhallisessa toiminnassa oli niin paljon katsottavaa ja ajateltavaa, etten pystynyt havaitsemaan siitä kuin osan. Muistan kuinka paha mieli tuli, kun sinnikkäälle hyväntahtoiselle näyttelijälle ei löytynyt yhtäkään vihreää oksaa koko elämän aikana. Muistan surreeni murskautuneita tähteyden haaveita ja teatteritaivaan kapeutta.
Nyt Oulun kaupunginteatterissa kolme vuotta myöhemmin silmäni ovat toiset. Keskeiseksi nousee kutsumustietoisuuden voima ja kohtalokkuus. Kutsumustietoisuus ei ole tänä päivänä muodissa – ellei puhuta kutsumuksesta tähteyteen ja julkisuuteen, jonka näyttää saaneen osakseen yksi ja toinen alle kolmekymppinen. Tai se muistuttaa urasuunnitelmaa ollen yhtä kuin ala tai työ, jossa ihminen menestyy.
Näytelmän Eero Kilven kutsumustietoisuus oli vanhanaikaista laatua. Kutsumus oli sisäinen väistämättömyys, joka ei laimentunut vastoinkäymisissä. Vaikka hän minne yritti, jalat veivät kohti teatteria. Teatteriin kerran päästyään Kilpi siellä sitten eli ja kuoli. Roolit olivat yleensä armopaloja, jotka tippuivat tähtien pöydiltä. Suuremmissa tehtävissä Kilpi epäonnistui. Ainoat hetket julkisuudessa ikinä olivat muutama nimen maininta lehtikritiikeissä, ja niissäkin yhdistettynä murskaavaan kritiikkiin. Kutsumustietoisuus kesti senkin, että yt-neuvottelut käytiin teatterissa joka toukokuu.
Tärkeintä tällaisessa kutsumustietoisuudessa ei ole se, mitä hyvää se tuottaa itselle, vaan miten parhaiten voisi kutsumuksessaan palvella. Saada huomaamattomia, jopa alentavia tehtäviä, ja silti pitää kiinni kutsumusnäyn luomista eettisistä ihanteista ja työmoraalista – siinäpä pulma.
Fosforinhohtoinen lurjus kertoo kuvitteellisesta Eero Kilven kuolinhetkestä, jolloin hän kutsumuksensa mukaisesti näkee menneen elämänsä kuin teatteriesityksenä. Papinpukuinen mies käväisee näyttämöllä pikaisesti näytelmän alussa ja lopussa ja raportoi juhlallisesti Eero Kilven kuolemisen tilanteesta. Toisella puolen näyttämöä istuu koko näytelmän ajan liikkumatta Kaarlo Bergbomin muumio. Oikeassa elämässä hänen vallassaan oli koko Eero Kilven näyttelijänura. Tässä näytelmässä Kaarlo Bergbomilla on vain yksi repliikki ynnä kolme kirjainta. Tällaisia sivurooleja Eero Kilpi teki koko työuransa ajan, 44 vuotta.
Nyt kuolemansa hetkellä Eero Kilpi on ensimmäistä kertaa menestyksekkäästi pääroolissa ja jättää koko elämänviisautensa perinnöksi jälkipolville.
lauantai 12. lokakuuta 2013
Kielletyt muistot
Arnold Wesker: Kielletyt muistot (suom. Sami Parkkinen)
Ohjaus: Irene Aho
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 9.10.2013
Kielletyt muistot Oulun kaupunginteatterissa on hyvin dramatisoitu ja tarkasti näytelty tapauskertomus. Miksi se esitetään teatterissa? Retoriikan hallitseva puhuja olisi voinut kertoa saman tarinan ja liittää puheensa mausteeksi samat ylilääkäri Hannu Lauerman haastatteluklipit kuin näytelmässä näytettiin. Mutta jostain syystä nyt näytelmäkirjailija oli ottanut samat ainekset – tutkimustuloksia, tapauskertomuksen ja asiantuntijahaastatteluja – ja järjestänyt ne juonijatkumoksi, jossa noiden dokumenttiainesten sisältö oli jaettu repliikeiksi roolihenkilöille.
Kuvatut tapahtumat ovat pöyristyttäviä ja tärkeitä käsitellä. Näkökulma vain on alusta lopun hilkulle yksitotinen. Ainuttakaan epäilystä ei herätetä, josko viaton uhri voisi ollakin syyllinen tai josko syyllisiä olisi useampia kuin yksi. Nähdään onnellinen loppu, jossa luullut kamaluudet saavat luonnollisen ja lämpöisen selityksen, pahis saa nenilleen ja rakkaus voittaa.
Kun näyttelijät ovat poistuneet pimentoihin, asiantuntija hyökkää niin sanotusti puskista näytöille kertomaan, että jos ihminen kokee tai tekee jotain erityisen odottamattoman pelästyttävän outoa, hän saattaa reagoida siihen muistamalla asiat itselle edullisessa valossa. Törkeys muistetaan tärkeäksi, paha pyhäksi. Erikoista että ensimmäinen draamallinen käänne tapahtuu näytelmän viimeisellä minuutilla. Tehokasta, mutta jättää vaikutelman enemmän ohjauksen virheestä kuin ahdistavasta shokkilopusta. Olisi kiinnostava tietää, ovatko asiantuntijan haastatteluvideot näytelmäkirjailija Arnold Weskerin suunnittelemat vai oululainen lisäke. Jos niitä ei alkuperäisessä käsikirjoituksessa ollut, näytelmän draamallisuus ja anti kapenee mielestäni entisestään.
Vallitsee käsitys, että teatterin pitäisi liikkua ajassa ja käyttää taiteenlajinsa superpähkinät yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Näyttää, että käsitys on johtanut kohuromaanien pikadramatisointeihin, julkkisten elämäkertamusikaaleihin ja kopioi–leikkaa–liimaa-tekniikalla väsättyyn dokumenttiteatteriin. Eihän näissä sinällään mitään pahaa ole, eipä ei. Mutta yksi niistä puuttuu ja sen mukana kokonainen ulottuvuus: syvyys. Tehdään klikkausteatteria, joka toimii kuin juorujournalismin tai verkkomedian otsikointi. Riittää kun katsojat saadaan puristettua teatterin lippuluukun läpi. Taiteellisella vapaudella ja ”kansan tahdolla” voidaan perustella kaikki mitä sen jälkeen tapahtuu tai on tapahtumatta.
Kielletyt muistot Oulun kaupunginteatterissa on kaikesta tästä huolimatta hyvin dramatisoitu ja tarkasti näytelty tapauskertomus.
Ohjaus: Irene Aho
Esitys Oulun kaupunginteatterissa 9.10.2013
Kielletyt muistot Oulun kaupunginteatterissa on hyvin dramatisoitu ja tarkasti näytelty tapauskertomus. Miksi se esitetään teatterissa? Retoriikan hallitseva puhuja olisi voinut kertoa saman tarinan ja liittää puheensa mausteeksi samat ylilääkäri Hannu Lauerman haastatteluklipit kuin näytelmässä näytettiin. Mutta jostain syystä nyt näytelmäkirjailija oli ottanut samat ainekset – tutkimustuloksia, tapauskertomuksen ja asiantuntijahaastatteluja – ja järjestänyt ne juonijatkumoksi, jossa noiden dokumenttiainesten sisältö oli jaettu repliikeiksi roolihenkilöille.
Kuvatut tapahtumat ovat pöyristyttäviä ja tärkeitä käsitellä. Näkökulma vain on alusta lopun hilkulle yksitotinen. Ainuttakaan epäilystä ei herätetä, josko viaton uhri voisi ollakin syyllinen tai josko syyllisiä olisi useampia kuin yksi. Nähdään onnellinen loppu, jossa luullut kamaluudet saavat luonnollisen ja lämpöisen selityksen, pahis saa nenilleen ja rakkaus voittaa.
Kun näyttelijät ovat poistuneet pimentoihin, asiantuntija hyökkää niin sanotusti puskista näytöille kertomaan, että jos ihminen kokee tai tekee jotain erityisen odottamattoman pelästyttävän outoa, hän saattaa reagoida siihen muistamalla asiat itselle edullisessa valossa. Törkeys muistetaan tärkeäksi, paha pyhäksi. Erikoista että ensimmäinen draamallinen käänne tapahtuu näytelmän viimeisellä minuutilla. Tehokasta, mutta jättää vaikutelman enemmän ohjauksen virheestä kuin ahdistavasta shokkilopusta. Olisi kiinnostava tietää, ovatko asiantuntijan haastatteluvideot näytelmäkirjailija Arnold Weskerin suunnittelemat vai oululainen lisäke. Jos niitä ei alkuperäisessä käsikirjoituksessa ollut, näytelmän draamallisuus ja anti kapenee mielestäni entisestään.
Vallitsee käsitys, että teatterin pitäisi liikkua ajassa ja käyttää taiteenlajinsa superpähkinät yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Näyttää, että käsitys on johtanut kohuromaanien pikadramatisointeihin, julkkisten elämäkertamusikaaleihin ja kopioi–leikkaa–liimaa-tekniikalla väsättyyn dokumenttiteatteriin. Eihän näissä sinällään mitään pahaa ole, eipä ei. Mutta yksi niistä puuttuu ja sen mukana kokonainen ulottuvuus: syvyys. Tehdään klikkausteatteria, joka toimii kuin juorujournalismin tai verkkomedian otsikointi. Riittää kun katsojat saadaan puristettua teatterin lippuluukun läpi. Taiteellisella vapaudella ja ”kansan tahdolla” voidaan perustella kaikki mitä sen jälkeen tapahtuu tai on tapahtumatta.
Kielletyt muistot Oulun kaupunginteatterissa on kaikesta tästä huolimatta hyvin dramatisoitu ja tarkasti näytelty tapauskertomus.
perjantai 4. lokakuuta 2013
Kolme sisarta
Anton Tšehov: Kolme sisarta (suomennos Martti Anhava)
Ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
KOM-teatterin vierailuesitys Oulun kaupunginteatterissa 1.10.2013
Juuri ja juuri ehdin sen nähdä, olin onnekas. Oulun kaupunginteatterissa nähtiin 1.10. vihoviimeinen esitys Lauri Maijalan ohjaamasta Kolmesta sisaresta. Maijalalta ei ole puuttunut rohkeutta ja omaa ajattelua klassikkonäytelmää tutkiessaan. Lavastaja on ollut mukana juonessa ja niinpä katsojat tekivät aikamatkailun historiaa: pääsivät yhtaikaa yli vuosisadan taakse Venäjälle, suomalaisten sosiaalipummien olohuoneisiin ja omiin sisimpiinsä. Oli mahdotonta erottaa milloin missäkin oltiin, niin teräväksi oli aikakoneen terä hiottu.
Sisaruksissa ja heidän seurapiirissään ei ole mitään kadehtimista. Kokonainen sukupolvi hukkaantuu eläessään todeksi toivonpumppaajien ideologiaa. Olet parempi kuin luuletkaan, olet äärimmäisen lahjakas, tee elämäsi, tee unelmistasi totta, älä tyydy vähempään kuin asetat tavoitteeksi, älä hukkaa aikaasi ja voimiasi toisarvoisiin asioihin. Tätä ajattelua on jo toinen työtön sukupolvi opiskellut koulussa ja loputtomilla työhönvalmennus- ja työnhakukursseilla, elämänhallintaseminaareissa ja julkkiskultin TV-retriiteissä. Koulutuseurotsunami vyöryy valkohampain hymyillen yhteiskunnan yli, eikä ole enää yhtään köyhää, syrjäytynyttä, kasvotonta ihmistä tai omin käsin rahaa kaivavaa haalarihaisulia koko maassa. Paitsi ne jotkut, ja jotka eivät koskaan tee työtään kunnolla eikä ainakaan meille sopiviin aikoihin.
Elämää ei ole, on sen sijaan elämys tai sarja elämyksiä. Kun vanhemmat poistuvat elämästä, kukaan ei enää järjestä elämyksiä eikä kukaan pyyteettömästi pumppaa polttoainetta erityisyyden pohjattomaan kaivoon. Sanotaan että vanhemmuus poistuu yhteiskunnasta, se ei ole kivaa. Elämyksittä jääneet nuoret tulevat aikuisiksi ja etsivät jatkuvasti itseään ja syyllisiä. Työtä ei niinkään tule etsittyä, tai se koetaan eksoottiseksi elämykseksi, joka pitkittyessään on tylsää, väsyttävää ja niin väärin, niin väärin. Ammattiliitot ilahtuvat vääryyttä valittavista työläisistä, josko alkaisi uusi joukkovoimainen herätysliike. Ne huomaavat kuitenkin pian, että herätystä ei synny, syntyy vain paljon valitusta ammattiliittojen kyvyttömyydestä järjestää elämyksellisiä etuja.
Rakkauskin on outoa. On parisuhteita ja toisiakin suhteita, mutta ne eivät tuota elämyksiä. Syvimmät rakkaussuhteet syntyvät omaan itseen, jota sitten tutkistellaan ja hoivataan. Siinä mielessähän sisaruksille käy Maijalan versiossa erittäin hyvin. Itsen kilpakosijat häipyvät äkkiä elämästä ja seesteinen itserakkaus jää kukoistamaan. Tuzenbachin itsensä tapattaminen tuntuu tätä taustaa vasten harvinaisen aidolta ja luontevalta reaktiolta, sillä se on seuraus toiseen ihmiseen kohdistuvan rakkauden torjutuksi tulemisesta.
Veršinin ja Soljonyi saavat myös Maijalalta suuremman roolin ja vahvemman luonteen kuin Tšehovin teksti vaatisi. Se osoittaa mielestäni Maijalan kyvyn kiinnostua Tšehovin tavoin ensisijaisesti ihmisistä ja nähdä heidät elävinä ja tuntevina olentoina, jokainen omana ainutlaatuisena persoonanaan.
Ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
KOM-teatterin vierailuesitys Oulun kaupunginteatterissa 1.10.2013
Juuri ja juuri ehdin sen nähdä, olin onnekas. Oulun kaupunginteatterissa nähtiin 1.10. vihoviimeinen esitys Lauri Maijalan ohjaamasta Kolmesta sisaresta. Maijalalta ei ole puuttunut rohkeutta ja omaa ajattelua klassikkonäytelmää tutkiessaan. Lavastaja on ollut mukana juonessa ja niinpä katsojat tekivät aikamatkailun historiaa: pääsivät yhtaikaa yli vuosisadan taakse Venäjälle, suomalaisten sosiaalipummien olohuoneisiin ja omiin sisimpiinsä. Oli mahdotonta erottaa milloin missäkin oltiin, niin teräväksi oli aikakoneen terä hiottu.
Sisaruksissa ja heidän seurapiirissään ei ole mitään kadehtimista. Kokonainen sukupolvi hukkaantuu eläessään todeksi toivonpumppaajien ideologiaa. Olet parempi kuin luuletkaan, olet äärimmäisen lahjakas, tee elämäsi, tee unelmistasi totta, älä tyydy vähempään kuin asetat tavoitteeksi, älä hukkaa aikaasi ja voimiasi toisarvoisiin asioihin. Tätä ajattelua on jo toinen työtön sukupolvi opiskellut koulussa ja loputtomilla työhönvalmennus- ja työnhakukursseilla, elämänhallintaseminaareissa ja julkkiskultin TV-retriiteissä. Koulutuseurotsunami vyöryy valkohampain hymyillen yhteiskunnan yli, eikä ole enää yhtään köyhää, syrjäytynyttä, kasvotonta ihmistä tai omin käsin rahaa kaivavaa haalarihaisulia koko maassa. Paitsi ne jotkut, ja jotka eivät koskaan tee työtään kunnolla eikä ainakaan meille sopiviin aikoihin.
Elämää ei ole, on sen sijaan elämys tai sarja elämyksiä. Kun vanhemmat poistuvat elämästä, kukaan ei enää järjestä elämyksiä eikä kukaan pyyteettömästi pumppaa polttoainetta erityisyyden pohjattomaan kaivoon. Sanotaan että vanhemmuus poistuu yhteiskunnasta, se ei ole kivaa. Elämyksittä jääneet nuoret tulevat aikuisiksi ja etsivät jatkuvasti itseään ja syyllisiä. Työtä ei niinkään tule etsittyä, tai se koetaan eksoottiseksi elämykseksi, joka pitkittyessään on tylsää, väsyttävää ja niin väärin, niin väärin. Ammattiliitot ilahtuvat vääryyttä valittavista työläisistä, josko alkaisi uusi joukkovoimainen herätysliike. Ne huomaavat kuitenkin pian, että herätystä ei synny, syntyy vain paljon valitusta ammattiliittojen kyvyttömyydestä järjestää elämyksellisiä etuja.
Rakkauskin on outoa. On parisuhteita ja toisiakin suhteita, mutta ne eivät tuota elämyksiä. Syvimmät rakkaussuhteet syntyvät omaan itseen, jota sitten tutkistellaan ja hoivataan. Siinä mielessähän sisaruksille käy Maijalan versiossa erittäin hyvin. Itsen kilpakosijat häipyvät äkkiä elämästä ja seesteinen itserakkaus jää kukoistamaan. Tuzenbachin itsensä tapattaminen tuntuu tätä taustaa vasten harvinaisen aidolta ja luontevalta reaktiolta, sillä se on seuraus toiseen ihmiseen kohdistuvan rakkauden torjutuksi tulemisesta.
Veršinin ja Soljonyi saavat myös Maijalalta suuremman roolin ja vahvemman luonteen kuin Tšehovin teksti vaatisi. Se osoittaa mielestäni Maijalan kyvyn kiinnostua Tšehovin tavoin ensisijaisesti ihmisistä ja nähdä heidät elävinä ja tuntevina olentoina, jokainen omana ainutlaatuisena persoonanaan.
torstai 29. elokuuta 2013
Matkalaukkukostaja
Käsikirjoitus: Heikki Luoma
Ohjaus: Rosa Autio ja Risto Autio
Esitys: Miinan Montun teatteriporukka 21.8.2013
Pitkästä aikaa harmiton mutkaton kotoinen perinteinen kesäteatteriesitys pikkutuhmuuksin ja juopotteluin. Kohtuullisen sujuvat naapurista tutut näyttelijät ja TV:stä tuttu juoni. Roolihahmot hassusti himojensa ja älykkyysosamääränsä vietävissä. Hyville käy ensin huonosti ja sitten hyvin, pahoille päinvastoin. Ajoitukset hallitseva ohjaus, jonka mausteena sopivasti pippuria. Leppeä kesäilta, hyttyset manan majoilla ja katsomokin kaiken varalta katettu. Kahvio ja muut oheispalvelut toimivat hämäläisen luotettavasti. Mikäs sen mukavampi tapa viettää hetki elämästä. Lähes täysi katsomo lienee ajatellut samoin tavoin, sillä hörähteli näyttämön tapahtumille kaksi tuntia ja poistui tyytyväinen myhäily kasvoilla. Kotimatkalla näytelmästä ei ollut paljon puhumista, vaikka hyvä mieli jäikin.
Varmin yleisömagneetti kesät talvet on humoristinen kudelma hassujen hahmojen törmäilyjä. Päähenkilöiden koettelemukset ovat helposti ymmärrettäviä, sillä ne liittyvät rakkauteen, alkoholiin, rahaan ja ihmissuhteisiin. Niistähän tavallisen ihmisen elämä koostuu: Mihinkään muuhun ei ehdi elämän ruuhkavuosien aikana kiinnittää huomiota (mutta mistä se sitten johtuu, on poliittisemman blogin aiheistoa).
Teatteriväki raataa tuottaakseen yleisölle näytelmiä päivänpolttavista arkielämän ja yhteiskunnan aiheista. Käsitellään huumeita, maahanmuuttoa, lasten, nuorten, työtätekevien, vanhusten ja kuolevien yksinäisyyttä, pahuutta, rikoksia, poliittista ja henkistä väkivaltaa, ja ihmetellään, kun kansa ei tule teattereihin. Tehdään vielä rajumpia versioita ja pistetään markkinointiin toinen kymppitonni lisää. Kukaan ei tule, paitsi alan opiskelijat, friikit ja hyvällä onnella paikallislehden kulttuuritoimittaja.
Jospa syy ei olekaan teatterin laadussa, markkinoinnissa eikä yleisön korkeakulttuurikammossa vaan siinä, että katsojat eivät koe uhkaa, murhaa ja tuskaa arkielämänään. Arkea on sähkölasku ja ruoan hinta, mutta kylmään ja nälkään ei silti kuolla, joten Siperian vankileireistä kertova näytelmä ei tunnu kiinnostavalta. Huumeita on, mutta jos ei kuljeskele öisin ulkona, ne eivät haittaa. Yksinäisyyttä on, mutta televisiosta tulee riittävästi viihdettä ja netistä rapiat päälle. Perheenjäsenet rasittavat toisinaan, mutta onneksi on sitä yksinäisyyttäkin joskus. Eron hetkellä hoitoa haetaan perheneuvolasta ja ystäviltä eikä teatterista.
Kun niin sanottu tavallinen ihminen tulee teatteriin, hän ei kaipaa vihan ja kauhun kokemusta vaan turvallisuuden tunteen vahvistusta, sitä lapsuuden turvallisuutta luovaa iltasatua, jossa hyville käy hyvin ja pahoille pahoin. Jossa viinaakin juova pärjää elämässä, jos sydän on paikallaan. Jossa raha ei ole kaiken mitta ja jossa herroille käy hyvin vain, jos ovat ihmisinä hyviä. Jossa rakkautta on, vaikka sattuu ja tapahtuu. Jossa ahdistuneet ihmiset viisastuvat ottamaan hetkestä rennosti kiinni.
Pitäisikö teatterin tarjota sitä mitä katsoja kaipaa vai hänen aktivointiaan ahdistuksen kautta? Miksi tulla teatteriin katsomaan sitä, mitä näkee tarpeeksi TV:n uutislähetyksistä? TV tarjoaa harvoin turvallista iltasadun syliä tai leppoisaa, huoletonta ja selkeää elämää. Sitä näkee sitten kesäteatterissa.
Toisaalta...
Ohjaus: Rosa Autio ja Risto Autio
Esitys: Miinan Montun teatteriporukka 21.8.2013
Pitkästä aikaa harmiton mutkaton kotoinen perinteinen kesäteatteriesitys pikkutuhmuuksin ja juopotteluin. Kohtuullisen sujuvat naapurista tutut näyttelijät ja TV:stä tuttu juoni. Roolihahmot hassusti himojensa ja älykkyysosamääränsä vietävissä. Hyville käy ensin huonosti ja sitten hyvin, pahoille päinvastoin. Ajoitukset hallitseva ohjaus, jonka mausteena sopivasti pippuria. Leppeä kesäilta, hyttyset manan majoilla ja katsomokin kaiken varalta katettu. Kahvio ja muut oheispalvelut toimivat hämäläisen luotettavasti. Mikäs sen mukavampi tapa viettää hetki elämästä. Lähes täysi katsomo lienee ajatellut samoin tavoin, sillä hörähteli näyttämön tapahtumille kaksi tuntia ja poistui tyytyväinen myhäily kasvoilla. Kotimatkalla näytelmästä ei ollut paljon puhumista, vaikka hyvä mieli jäikin.
Varmin yleisömagneetti kesät talvet on humoristinen kudelma hassujen hahmojen törmäilyjä. Päähenkilöiden koettelemukset ovat helposti ymmärrettäviä, sillä ne liittyvät rakkauteen, alkoholiin, rahaan ja ihmissuhteisiin. Niistähän tavallisen ihmisen elämä koostuu: Mihinkään muuhun ei ehdi elämän ruuhkavuosien aikana kiinnittää huomiota (mutta mistä se sitten johtuu, on poliittisemman blogin aiheistoa).
Teatteriväki raataa tuottaakseen yleisölle näytelmiä päivänpolttavista arkielämän ja yhteiskunnan aiheista. Käsitellään huumeita, maahanmuuttoa, lasten, nuorten, työtätekevien, vanhusten ja kuolevien yksinäisyyttä, pahuutta, rikoksia, poliittista ja henkistä väkivaltaa, ja ihmetellään, kun kansa ei tule teattereihin. Tehdään vielä rajumpia versioita ja pistetään markkinointiin toinen kymppitonni lisää. Kukaan ei tule, paitsi alan opiskelijat, friikit ja hyvällä onnella paikallislehden kulttuuritoimittaja.
Jospa syy ei olekaan teatterin laadussa, markkinoinnissa eikä yleisön korkeakulttuurikammossa vaan siinä, että katsojat eivät koe uhkaa, murhaa ja tuskaa arkielämänään. Arkea on sähkölasku ja ruoan hinta, mutta kylmään ja nälkään ei silti kuolla, joten Siperian vankileireistä kertova näytelmä ei tunnu kiinnostavalta. Huumeita on, mutta jos ei kuljeskele öisin ulkona, ne eivät haittaa. Yksinäisyyttä on, mutta televisiosta tulee riittävästi viihdettä ja netistä rapiat päälle. Perheenjäsenet rasittavat toisinaan, mutta onneksi on sitä yksinäisyyttäkin joskus. Eron hetkellä hoitoa haetaan perheneuvolasta ja ystäviltä eikä teatterista.
Kun niin sanottu tavallinen ihminen tulee teatteriin, hän ei kaipaa vihan ja kauhun kokemusta vaan turvallisuuden tunteen vahvistusta, sitä lapsuuden turvallisuutta luovaa iltasatua, jossa hyville käy hyvin ja pahoille pahoin. Jossa viinaakin juova pärjää elämässä, jos sydän on paikallaan. Jossa raha ei ole kaiken mitta ja jossa herroille käy hyvin vain, jos ovat ihmisinä hyviä. Jossa rakkautta on, vaikka sattuu ja tapahtuu. Jossa ahdistuneet ihmiset viisastuvat ottamaan hetkestä rennosti kiinni.
Pitäisikö teatterin tarjota sitä mitä katsoja kaipaa vai hänen aktivointiaan ahdistuksen kautta? Miksi tulla teatteriin katsomaan sitä, mitä näkee tarpeeksi TV:n uutislähetyksistä? TV tarjoaa harvoin turvallista iltasadun syliä tai leppoisaa, huoletonta ja selkeää elämää. Sitä näkee sitten kesäteatterissa.
Toisaalta...
torstai 18. heinäkuuta 2013
Satoi tai paistoi
Satoi tai paistoi – tiedän mitä teit viime kesäteatterissa
Käsikirjoitus, ohjaus ja näyttelijät: Mikko Bredenberg, Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Mira Taussi
Tuotanto: Hämeenlinnan kesäteatteri ja Teatteri Siperia
Esitys Hämeenlinnan kesäteatterissa 17.7.2013
Hämeenlinnan kesäteatteri kutsui tamperelaisen Teatteri Siperian taiteelliseen apuun viime vuonna. Kaava, jossa iskelmien väliin kyhättiin juoneksi väitettyjä repliikkejä, oli viimein alkanut kyllästyttää tekijöitäkin eikä vain katsojia.
Siperia opetti. Ulkomailta lainattu Sakespearen kootut theokset lennätti kantahämäläisen kesäteatterin aurinkoa liippaavalle radalle. Tänä vuonna sullottiin samaan kaavaan 30 suomalaista kesäteatterinäytelmää ihan omin päin. Kukaties tulevana kesänä näemme koosteen 30 dekkarista tai 30 urheilu-urasta. Viimeistään vuosikymmenen kuluttua kaavanmurtajat ovat kompastuneet itse kaivamaansa kaavaan.
Satoi tai paistoi on ladattu täyteen työryhmäläisten luovaa energiaa ja erittäin taitavaa näyttelijäntyötä. Ajoitukset toimivat ja ovista juostaan, koko tila on käytössä ja enemmänkin, musiikkia on, rytmivaihdoksia riittää ja peruukit lentelevät. Katsomossa käy hyvä hyrinä, kuuluu hihitystä ja jopa hohotusta.
Toisinaan yllätän itseni ajattelemasta, että tähän kesään käydessään ryhmä ei ole pessyt itseään puhtaaksi viimevuotisesta jymypommista. Hyviä ideoita on kierrätetty ja luvallistahan se on, naurattavatkin vielä ihan hulluna. Mutta siinä kun ne viime vuonna tuntuivat kuuluvan kokonaisuuteen, ne nostetaan nyt jalustalle loistavan idean muistomerkeiksi. Kylli-täti, sekaisin menevät näytelmä- ja sukupuoliroolit, tosi-TV-kilpailu, arvonta, hiihtokilpailu jne.
Suomen teatteritaiteessa on työryhmälähtöinen tekotapa ollut suurta huutoa viime vuosina. Siinä työryhmä ideoi esityksen keskenään, ja kun esitykseen aikaa enää muutama harjoitus, sinänsä hyviksi harjoitetut kohtaukset luotellaan löyhästi toisiinsa. Tuloksena on ollut niin täysosumia kuin lillukanvarsilla roikkuvia limoja. Satoi tai paistoi on kokeneiden ammattilaisten tuotantoa, mikä pelastaa sen rakenteen plussan puolelle, mutta dramaturgia olisi tarvittu täyskymppiin.
Useimmiten työryhmälähtöisissä esityksissä näkyy ja kuuluu dramaturgin taianomaisen kosketuksen puute: Demokratian ja yhteishengen luomisen nimissä kaikkien ideat hyväksytään, eikä karsinnasta vastaa kukaan. Kohtauksien kestot ja tyylit ovat ideoista riippuvia. Näytelmä kertoo enemmän työryhmän jäsenten alitajunnasta kuin palvelee yhteistä päämäärää saati katsojaa. Juoni on enintään sekava tai sitten puhutaan kaunistellen episodimaisesta muodosta, monologikoosteista tai muusta sellaisesta.
Satoi tai paistoi on täynnä lumoavan kekseliäitä näyttämökuvia, kuin muutamalla viivalla piirrettyjä tarinoita. Draamallista kyllitätimäisyyttä. Satuolento sotilaspuku päällä, häävalssi joka kertoo menneet ja tulevat, kaunotar ja hirviölordi, aitoa arkirakkautta kokeva pariskunta punaisissa kylpyviitoissaan harmaata lautamökkiä vasten jne. Näitä maistellessa ajattelin, että siperialaiset ovat hyvin syvästi ja luovasti tajunneet, mikä lopultakin kesäteatteriklassikoissa ihmistä itkettää ja ihastuttaa, mutta ovat leikanneet draamalliset huiput pois kummastakin päästä, ehkä kesäkatsojien miellyttämiseksi, ehkä ajanpuutteen takia. Hyvä dramaturgi vielä töihin, niin Satoi tai paistoi voisi itsekin muuttua klassikoksi.
Käsikirjoitus, ohjaus ja näyttelijät: Mikko Bredenberg, Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Mira Taussi
Tuotanto: Hämeenlinnan kesäteatteri ja Teatteri Siperia
Esitys Hämeenlinnan kesäteatterissa 17.7.2013
Hämeenlinnan kesäteatteri kutsui tamperelaisen Teatteri Siperian taiteelliseen apuun viime vuonna. Kaava, jossa iskelmien väliin kyhättiin juoneksi väitettyjä repliikkejä, oli viimein alkanut kyllästyttää tekijöitäkin eikä vain katsojia.
Siperia opetti. Ulkomailta lainattu Sakespearen kootut theokset lennätti kantahämäläisen kesäteatterin aurinkoa liippaavalle radalle. Tänä vuonna sullottiin samaan kaavaan 30 suomalaista kesäteatterinäytelmää ihan omin päin. Kukaties tulevana kesänä näemme koosteen 30 dekkarista tai 30 urheilu-urasta. Viimeistään vuosikymmenen kuluttua kaavanmurtajat ovat kompastuneet itse kaivamaansa kaavaan.
Satoi tai paistoi on ladattu täyteen työryhmäläisten luovaa energiaa ja erittäin taitavaa näyttelijäntyötä. Ajoitukset toimivat ja ovista juostaan, koko tila on käytössä ja enemmänkin, musiikkia on, rytmivaihdoksia riittää ja peruukit lentelevät. Katsomossa käy hyvä hyrinä, kuuluu hihitystä ja jopa hohotusta.
Toisinaan yllätän itseni ajattelemasta, että tähän kesään käydessään ryhmä ei ole pessyt itseään puhtaaksi viimevuotisesta jymypommista. Hyviä ideoita on kierrätetty ja luvallistahan se on, naurattavatkin vielä ihan hulluna. Mutta siinä kun ne viime vuonna tuntuivat kuuluvan kokonaisuuteen, ne nostetaan nyt jalustalle loistavan idean muistomerkeiksi. Kylli-täti, sekaisin menevät näytelmä- ja sukupuoliroolit, tosi-TV-kilpailu, arvonta, hiihtokilpailu jne.
Suomen teatteritaiteessa on työryhmälähtöinen tekotapa ollut suurta huutoa viime vuosina. Siinä työryhmä ideoi esityksen keskenään, ja kun esitykseen aikaa enää muutama harjoitus, sinänsä hyviksi harjoitetut kohtaukset luotellaan löyhästi toisiinsa. Tuloksena on ollut niin täysosumia kuin lillukanvarsilla roikkuvia limoja. Satoi tai paistoi on kokeneiden ammattilaisten tuotantoa, mikä pelastaa sen rakenteen plussan puolelle, mutta dramaturgia olisi tarvittu täyskymppiin.
Useimmiten työryhmälähtöisissä esityksissä näkyy ja kuuluu dramaturgin taianomaisen kosketuksen puute: Demokratian ja yhteishengen luomisen nimissä kaikkien ideat hyväksytään, eikä karsinnasta vastaa kukaan. Kohtauksien kestot ja tyylit ovat ideoista riippuvia. Näytelmä kertoo enemmän työryhmän jäsenten alitajunnasta kuin palvelee yhteistä päämäärää saati katsojaa. Juoni on enintään sekava tai sitten puhutaan kaunistellen episodimaisesta muodosta, monologikoosteista tai muusta sellaisesta.
Satoi tai paistoi on täynnä lumoavan kekseliäitä näyttämökuvia, kuin muutamalla viivalla piirrettyjä tarinoita. Draamallista kyllitätimäisyyttä. Satuolento sotilaspuku päällä, häävalssi joka kertoo menneet ja tulevat, kaunotar ja hirviölordi, aitoa arkirakkautta kokeva pariskunta punaisissa kylpyviitoissaan harmaata lautamökkiä vasten jne. Näitä maistellessa ajattelin, että siperialaiset ovat hyvin syvästi ja luovasti tajunneet, mikä lopultakin kesäteatteriklassikoissa ihmistä itkettää ja ihastuttaa, mutta ovat leikanneet draamalliset huiput pois kummastakin päästä, ehkä kesäkatsojien miellyttämiseksi, ehkä ajanpuutteen takia. Hyvä dramaturgi vielä töihin, niin Satoi tai paistoi voisi itsekin muuttua klassikoksi.
torstai 20. kesäkuuta 2013
Tartuffe
Molière: Tartuffe
Suomennos: Esko Elstelä
Ohjaus: Jari Ålander
Esitys: Teatteri Helsinki, Tervasaaren amfiteatteri 18.6.2013
Olen seurannut Teatteri Helsingin Tartuffe-esitystä jo ainakin kymmenen minuuttia, kun kiusaannun . Teksti on kömpelösti käännetty niin, että lauserytmi onnahtelee samojen sanojen toistuessa. Tulee mieleen kesäinen hyttysen ininä, huitaisun humaus, lähenevä inisevä, huitaisu, ininä....
Mitä ihmettä, ei se ollutkaan hyttynen vaan runo! Ja runo jatkuu ja jatkuu näytelmän loppuun saakka taidokkaasti väistellen riviloppujen jyrkänteitä ylittämällä säkeen sieltä, toisen täältä. Näyttelijät puhuvat kuin ruuneperit, saavat runoelman kuulostamaan Runeberg-palkinnosta kisaavalta proosalta. Ja taipuu Molière räpiksikin sekä gospeliksi, bluesiksi ynnä muuksi mukavaksi. Suomentajahan on suorastaan nerokas ja nerokasta myös näyttelijäntyö! Erityisesti Mona Kortelampi ja Timo Mann räppäävät ilmeillä ja eleillä eloisasti kuin tekstin rinnalla kulkisi toinen, sanaton runoelma. Ohjaajalla ovat harjoituspäivät olleet hyviä päiviä.
Teksti on materiaalia, ei sen kummempaa. Teksti koostuu kirjaimista, välimerkeistä ja tyhjistä aukoista niiden välillä. Sitten tulee ihminen ja rakentaa materiaalista merkityksiä. Ihminen asuu rakentamassaan merkityksessä, laki suo hänelle oikeuden kotirauhaan, kunnes rakennus aikanaan luovutetaan toisten käyttöön. Sisustus muuttuu, ulkopuoli maalataan ja pientä pintaremonttia tehdään, homeet kuivataan ja pihalle asennetaan valoja ja puutarhatonttu. Alkuperäinen merkitys kuitenkin säilyy. Kukaan ei luule talon muuttuneen eläimeksi tai planeetaksi. Monenlaista kujetta voi tehdä, ja silti omistaja kylältä palatessaan tunnistaa rakennuksen kodikseen. Suomennokset, dramatisoinnit ja sovitukset ovat vain pientä pintaremonttia.
Molière on rakentanut näytelmistään varsinaisia linnoituksia. Mutta vaikka Teatteri Helsinki on vaihtanut Molièren hevosen Yamaha-moottoripyöräksi, ei Molièren hyväntekijää ja hengissäpitäjää, kuningasta, ole syösty vallasta. Molière saattaa henkilönsä täyden perikadon kiipeliin. Pelastajaksi rientää kuninkaan sanantuoja, joka ilmoittaa kuinkaan viisaaksi ja uskolliseksi mieheksi, joka näkee alamaistensa sydämiin. Niskan päällä ollut huiputtaja karkotetaan ja petetty perhe saa kunniansa ja omaisuutensa takaisin. Muuta logiikkaa loppuratkaisussa ei ole kuin Molièren tarve miellyttää kuningasta, joka ainoana oli kyllin vahva suojelemaan häntä kirkonmiesten pyhitetyltä kiukulta.
Yllättävää on, että Teatteri Helsinki on jättänyt tuon kuningas Ludvig XIV:ttä palvovan lisäsiiven purkamatta tekstirakennuksesta. Vai onko meidänkin aikanamme meidän yhteiskunnassamme olemassa taho, jolta toivotaan paitsi lahjomatonta oikeudenmukaisuutta, myös armoa ja ymmärrystä kansalaisten hädälle ja huolelle sekä valtaa ja tarmoa toteuttaa viisautensa vaatimat ratkaisut? Kun tartuffet selittävät mustan valkeaksi ja valkean mustaksi ja elämä on yhtä harmaata pilveä, alkaa itää selkeyttä ja totuutta tuovan diktatuurin toivo. Molière kuoli reilut sata vuotta ennen Ranskan vallankumousta. Toivottavasti hänen näytelmänsä kääntävät tartuffet ja orgonit itsetutkiskeluun ennen kuin vallankumouksesta tulee ainoa vaihtoehto.
Suomennos: Esko Elstelä
Ohjaus: Jari Ålander
Esitys: Teatteri Helsinki, Tervasaaren amfiteatteri 18.6.2013
Olen seurannut Teatteri Helsingin Tartuffe-esitystä jo ainakin kymmenen minuuttia, kun kiusaannun . Teksti on kömpelösti käännetty niin, että lauserytmi onnahtelee samojen sanojen toistuessa. Tulee mieleen kesäinen hyttysen ininä, huitaisun humaus, lähenevä inisevä, huitaisu, ininä....
Mitä ihmettä, ei se ollutkaan hyttynen vaan runo! Ja runo jatkuu ja jatkuu näytelmän loppuun saakka taidokkaasti väistellen riviloppujen jyrkänteitä ylittämällä säkeen sieltä, toisen täältä. Näyttelijät puhuvat kuin ruuneperit, saavat runoelman kuulostamaan Runeberg-palkinnosta kisaavalta proosalta. Ja taipuu Molière räpiksikin sekä gospeliksi, bluesiksi ynnä muuksi mukavaksi. Suomentajahan on suorastaan nerokas ja nerokasta myös näyttelijäntyö! Erityisesti Mona Kortelampi ja Timo Mann räppäävät ilmeillä ja eleillä eloisasti kuin tekstin rinnalla kulkisi toinen, sanaton runoelma. Ohjaajalla ovat harjoituspäivät olleet hyviä päiviä.
Teksti on materiaalia, ei sen kummempaa. Teksti koostuu kirjaimista, välimerkeistä ja tyhjistä aukoista niiden välillä. Sitten tulee ihminen ja rakentaa materiaalista merkityksiä. Ihminen asuu rakentamassaan merkityksessä, laki suo hänelle oikeuden kotirauhaan, kunnes rakennus aikanaan luovutetaan toisten käyttöön. Sisustus muuttuu, ulkopuoli maalataan ja pientä pintaremonttia tehdään, homeet kuivataan ja pihalle asennetaan valoja ja puutarhatonttu. Alkuperäinen merkitys kuitenkin säilyy. Kukaan ei luule talon muuttuneen eläimeksi tai planeetaksi. Monenlaista kujetta voi tehdä, ja silti omistaja kylältä palatessaan tunnistaa rakennuksen kodikseen. Suomennokset, dramatisoinnit ja sovitukset ovat vain pientä pintaremonttia.
Molière on rakentanut näytelmistään varsinaisia linnoituksia. Mutta vaikka Teatteri Helsinki on vaihtanut Molièren hevosen Yamaha-moottoripyöräksi, ei Molièren hyväntekijää ja hengissäpitäjää, kuningasta, ole syösty vallasta. Molière saattaa henkilönsä täyden perikadon kiipeliin. Pelastajaksi rientää kuninkaan sanantuoja, joka ilmoittaa kuinkaan viisaaksi ja uskolliseksi mieheksi, joka näkee alamaistensa sydämiin. Niskan päällä ollut huiputtaja karkotetaan ja petetty perhe saa kunniansa ja omaisuutensa takaisin. Muuta logiikkaa loppuratkaisussa ei ole kuin Molièren tarve miellyttää kuningasta, joka ainoana oli kyllin vahva suojelemaan häntä kirkonmiesten pyhitetyltä kiukulta.
Yllättävää on, että Teatteri Helsinki on jättänyt tuon kuningas Ludvig XIV:ttä palvovan lisäsiiven purkamatta tekstirakennuksesta. Vai onko meidänkin aikanamme meidän yhteiskunnassamme olemassa taho, jolta toivotaan paitsi lahjomatonta oikeudenmukaisuutta, myös armoa ja ymmärrystä kansalaisten hädälle ja huolelle sekä valtaa ja tarmoa toteuttaa viisautensa vaatimat ratkaisut? Kun tartuffet selittävät mustan valkeaksi ja valkean mustaksi ja elämä on yhtä harmaata pilveä, alkaa itää selkeyttä ja totuutta tuovan diktatuurin toivo. Molière kuoli reilut sata vuotta ennen Ranskan vallankumousta. Toivottavasti hänen näytelmänsä kääntävät tartuffet ja orgonit itsetutkiskeluun ennen kuin vallankumouksesta tulee ainoa vaihtoehto.
torstai 25. huhtikuuta 2013
Hamlet - Nyhverökostaja
William Shakespeare: Hamlet (suom. Eeva-Liisa Manner)
Sovitus ja ohjaus: Mikko Viherjuuri
Esitys Tampereen Teatterissa 9.4.2013
Ylimainostettu Shakespeare
Junassa keski-ikäinen innokas teatteriharrastajamies kertoo tuttavalle puhelimitse tunnelmistaan Tampereen Teatterin Hamletin näkemisen jälkeen. Ensin hän muistelee näytelmän henkilöiden nimet. Loppupäätelmä on: "Paljon siinä oli pitkiä monologeja. Että ei se mitään kunnon draamaa ollut. Shakespeare tuntuu olevan ihan ylimainostettu."
Vajaan viikon päästä näin itse tuon ”ylimainostetun” hengentuotteen. Helsingin Kaupunginteatterin versiosta oli aikaa jo muutama kuukausi. Täytyy sanoa että Niskavuori-sarjasta, niin pyhä kuin se onkin, ei ikinä tulla luomaan yhtä erilaisia versioita kuin nämä kaksi ovat toisistaan. Ja nämä kaksi tulkintaa ovat vain pikkupisteitä tulkintojen ympyränkehällä, joka kiertää keskipistettä, kirjoitettua näytelmää. Hyvä teksti ei tyhjene tulkitsemalla.
Tampereen Hamlet
Tampereen Hamlet on taiteesta ja kulttuurista kiinnostunut ruipelo älykkö. Ohjaaja on käyttänyt tekstistä hyväksi lähes kaiken, mikä viittaa teatteritaiteeseen. Aihe on esillä alkutilanteesta alkaen ja välillä Hamlet vierailee myös maalaustaiteen puolella. Tomi Alatalo esittää Hamletia erittäin kiinnostavasti. Äänen ja ilmeiden vaihtelu on korostetun vähäistä, lähes kirjallista. Hamlet näyttää olevan aidosti pihalla kaikesta, itsestään ja ympäristöstään, vangittuna ympyröihin, jotka häntä henkisesti eivät kiinnosta. Kaikki muut ovat sivuhenkilöitä.
Heikki Kinnusen tarkka hoopoilu Poloniuksena on valitettavasti karsittu minimiin - lohdutuksena haudankaivajan rooli, jolle on annettu tilaa sitäkin enemmän. Kuningas ja kuningatar pyörähtävät näkösällä vähimmän mahdollisen. Ofelialle käy niin kuin näteille tytöille usein käy, eikä siitä sen enempää. Ofelian suussa kirjallisen oloiset, ”kohotetut” hulluushaastelut eivät herätä myötätuntoa häntä kohtaan. Hamletin ainoa tosi ystävä Horatio on kireän näköinen virkamies, joka voisi pikemminkin olla Hamletin isä. Lopputaistelu suoritetaan kiireesti, eikä sille näytä olevan mitään psykologista perustetta.
”Kunnon draama”
Mitä se ”kunnon draama” sitten on, jos se ei ole pettymystä, kostonhalua, rakkautta, hyväksikäyttöä, ystävyyttä, petturuutta, sotaa, taisteluja, murhia, lasten ja vanhempien vaikeita suhteita, tuonpuoleista ja haudanpuoleista, valtaa ja alamaisuutta? Onko ”kunnon draama” monologien välttämistä: hersyvää dialogia ja svengaavia laulu- ja tanssirymistyksiä? Draama voi olla kaikkia näitä, mutta ei välttämättä mitään näistä.
Entä stand up -komiikka, setin mittaiset monologit? Onko stand up draamaa? Hyvä kysymys. Ehkä stand up onkin saanut katsojat mieltämään monologit kuuluvaksi samaan joukkoon juhlapuheiden ja tavaratalojen maistiaiskonsulenttien tai puhelinmyyjien markkinointiviestinnän kanssa. Missään niissä ei ole ristiriitoja: vitsit tuottavat naurua liukuhihnalta, juhlapuheissa ihmiset ja yhtiöt ovat kuin enkelit taivaassa, leipäpalat ovat maailman parhaita ja lehtitarjoukset kaikin puolin täydellisen hyviä.
Ristiriidattomaksi pyrkivä elämä sulkee pois draaman mahdollisuuden niin itseltään kuin ympäristöltään. Ristiriidat oikeassa elämässä ovat kärsimystä, näyttämöllä draamaa. Mutta jos katsoja ei koe ristiriitaa eikä myötätuntoa, kun Ofelia-neito haahuilee hulluna lavalla, kyseessä ei sitten liene elämä eikä draama. Ehkä se on se ”pitkä monologi”, hulluutta liukuhihnalta.
Sovitus ja ohjaus: Mikko Viherjuuri
Esitys Tampereen Teatterissa 9.4.2013
Ylimainostettu Shakespeare
Junassa keski-ikäinen innokas teatteriharrastajamies kertoo tuttavalle puhelimitse tunnelmistaan Tampereen Teatterin Hamletin näkemisen jälkeen. Ensin hän muistelee näytelmän henkilöiden nimet. Loppupäätelmä on: "Paljon siinä oli pitkiä monologeja. Että ei se mitään kunnon draamaa ollut. Shakespeare tuntuu olevan ihan ylimainostettu."
Vajaan viikon päästä näin itse tuon ”ylimainostetun” hengentuotteen. Helsingin Kaupunginteatterin versiosta oli aikaa jo muutama kuukausi. Täytyy sanoa että Niskavuori-sarjasta, niin pyhä kuin se onkin, ei ikinä tulla luomaan yhtä erilaisia versioita kuin nämä kaksi ovat toisistaan. Ja nämä kaksi tulkintaa ovat vain pikkupisteitä tulkintojen ympyränkehällä, joka kiertää keskipistettä, kirjoitettua näytelmää. Hyvä teksti ei tyhjene tulkitsemalla.
Tampereen Hamlet
Tampereen Hamlet on taiteesta ja kulttuurista kiinnostunut ruipelo älykkö. Ohjaaja on käyttänyt tekstistä hyväksi lähes kaiken, mikä viittaa teatteritaiteeseen. Aihe on esillä alkutilanteesta alkaen ja välillä Hamlet vierailee myös maalaustaiteen puolella. Tomi Alatalo esittää Hamletia erittäin kiinnostavasti. Äänen ja ilmeiden vaihtelu on korostetun vähäistä, lähes kirjallista. Hamlet näyttää olevan aidosti pihalla kaikesta, itsestään ja ympäristöstään, vangittuna ympyröihin, jotka häntä henkisesti eivät kiinnosta. Kaikki muut ovat sivuhenkilöitä.
Heikki Kinnusen tarkka hoopoilu Poloniuksena on valitettavasti karsittu minimiin - lohdutuksena haudankaivajan rooli, jolle on annettu tilaa sitäkin enemmän. Kuningas ja kuningatar pyörähtävät näkösällä vähimmän mahdollisen. Ofelialle käy niin kuin näteille tytöille usein käy, eikä siitä sen enempää. Ofelian suussa kirjallisen oloiset, ”kohotetut” hulluushaastelut eivät herätä myötätuntoa häntä kohtaan. Hamletin ainoa tosi ystävä Horatio on kireän näköinen virkamies, joka voisi pikemminkin olla Hamletin isä. Lopputaistelu suoritetaan kiireesti, eikä sille näytä olevan mitään psykologista perustetta.
”Kunnon draama”
Mitä se ”kunnon draama” sitten on, jos se ei ole pettymystä, kostonhalua, rakkautta, hyväksikäyttöä, ystävyyttä, petturuutta, sotaa, taisteluja, murhia, lasten ja vanhempien vaikeita suhteita, tuonpuoleista ja haudanpuoleista, valtaa ja alamaisuutta? Onko ”kunnon draama” monologien välttämistä: hersyvää dialogia ja svengaavia laulu- ja tanssirymistyksiä? Draama voi olla kaikkia näitä, mutta ei välttämättä mitään näistä.
Entä stand up -komiikka, setin mittaiset monologit? Onko stand up draamaa? Hyvä kysymys. Ehkä stand up onkin saanut katsojat mieltämään monologit kuuluvaksi samaan joukkoon juhlapuheiden ja tavaratalojen maistiaiskonsulenttien tai puhelinmyyjien markkinointiviestinnän kanssa. Missään niissä ei ole ristiriitoja: vitsit tuottavat naurua liukuhihnalta, juhlapuheissa ihmiset ja yhtiöt ovat kuin enkelit taivaassa, leipäpalat ovat maailman parhaita ja lehtitarjoukset kaikin puolin täydellisen hyviä.
Ristiriidattomaksi pyrkivä elämä sulkee pois draaman mahdollisuuden niin itseltään kuin ympäristöltään. Ristiriidat oikeassa elämässä ovat kärsimystä, näyttämöllä draamaa. Mutta jos katsoja ei koe ristiriitaa eikä myötätuntoa, kun Ofelia-neito haahuilee hulluna lavalla, kyseessä ei sitten liene elämä eikä draama. Ehkä se on se ”pitkä monologi”, hulluutta liukuhihnalta.
perjantai 12. huhtikuuta 2013
Harhaoppinen
Richard Bean (suom. Teemu Kaskinen): Harhaoppinen
Ohjaus: Snoopi Siren
Esitys Tampereen Työväen Teatterissa 5.4.2013
Harhaoppisia on ollut maailman sivu, nyt enemmän kuin koskaan, koska tiedämme täydellisen täsmällisesti kaiken. Täsmätieto on neulankärki, johon ei mahdu montaa istumaan, ja istujallakin on kiikkerät oltavat. Harhaoppisia ovat kaikki, jotka eivät usko tätä täsmätietoa. Yhteiskuntamme jakautuu oikea- ja harhaoppisiin kiihkeästi koko evoluution voimalla, syntyy yhä uusia mutaatioita, lajeja ja heimoja.
Harhaoppinen-näytelmässä yliopiston opettaja Diane Cassell ei usko ilmastonmuutokseen, joten yliopiston rakas tuttu tuma sylkee häntä soluliman laidalle. Lopulta hän humpsahtaakin solukalvon läpi kotiinsa häpeämään. Kestääkö usko tai oppi kun se eristetään yhteisöstä?
Näytelmässä on erittäin onnistuneesti yhdistetty ajankohtainen kuuma tiedeperuna, aidot ja moniulotteiset päähenkilöt harvinaisen läsnäolevalla näyttelijäntyöllä toteutettuina (Minna Hokkanen, Jyrki Mänttäri ja Toni Harjajärvi), sekä sukkelasti yllättelevä komedia, verbaalista leikkiä ja tilannekomiikkaa.
Johonkin vain katoaa otsikon idea: harhaoppisuus ja harhaoppisen kohtalo. Loppua kohti nämä kuihtuvat sivuseikoiksi ja tärkeintä on parinmuodostus ja äidin ja tyttären symbioottisen suhteen kuvaaminen.
Ilmastonmuutoksesta johtuu kyllä mieleen helposti ekoaktivistit ja ekoterroristit, mutta miksi heidät pitää nähdä, kun mainitseminenkin riittäisi uhan luomiseen? He näkyvät vajaan minuutin videolla harmaina varjoina, mutta sen minuutin perustelemiseksi vaaditaan näyttämön poikki silloin tällöin läpijuoksevan kaksoisagentin rooli. Ja jotta agentti saisi mahdollisuuden hyvittävään tekoon, pitää juonivarastoon lisätä anoreksia, jotta saadaan aikaan sydänkohtaus.
Hyvässä draamassa kaikkea näyttämölle tuotua pitää myös käyttää. Siksi kitaraa, jokilaivaa, pilveä, henkilöstöpäällikköä, joulukävelyä, professorin vaimoa ym. mieleen juolahtanutta varten sirotellaan toistoksi sinne tänne mihinkään johtamattomia parin repliikin juonirääpäleitä.
Harhaoppinen on omaperäinen ja uudenlainen teksti, kunnianhimoinen yritys yhdistää klassiseen hupikomediaan vakava aihe. Tuntumaksi silti jäi, että tämänkin komedian kirjoittajan olisi kannattanut pysyä vielä tiukemmin neulankärjellään, täsmäideassaan. Kiikkerässä paikassa tasapaino säilyy parhaiten, kun katse kohdistuu tiukasti yhteen pisteeseen. Vaikka onhan ohilipuvissa pilvilaivoissakin viehättävät puolensa.
Ohjaus: Snoopi Siren
Esitys Tampereen Työväen Teatterissa 5.4.2013
Harhaoppisia on ollut maailman sivu, nyt enemmän kuin koskaan, koska tiedämme täydellisen täsmällisesti kaiken. Täsmätieto on neulankärki, johon ei mahdu montaa istumaan, ja istujallakin on kiikkerät oltavat. Harhaoppisia ovat kaikki, jotka eivät usko tätä täsmätietoa. Yhteiskuntamme jakautuu oikea- ja harhaoppisiin kiihkeästi koko evoluution voimalla, syntyy yhä uusia mutaatioita, lajeja ja heimoja.
Harhaoppinen-näytelmässä yliopiston opettaja Diane Cassell ei usko ilmastonmuutokseen, joten yliopiston rakas tuttu tuma sylkee häntä soluliman laidalle. Lopulta hän humpsahtaakin solukalvon läpi kotiinsa häpeämään. Kestääkö usko tai oppi kun se eristetään yhteisöstä?
Näytelmässä on erittäin onnistuneesti yhdistetty ajankohtainen kuuma tiedeperuna, aidot ja moniulotteiset päähenkilöt harvinaisen läsnäolevalla näyttelijäntyöllä toteutettuina (Minna Hokkanen, Jyrki Mänttäri ja Toni Harjajärvi), sekä sukkelasti yllättelevä komedia, verbaalista leikkiä ja tilannekomiikkaa.
Johonkin vain katoaa otsikon idea: harhaoppisuus ja harhaoppisen kohtalo. Loppua kohti nämä kuihtuvat sivuseikoiksi ja tärkeintä on parinmuodostus ja äidin ja tyttären symbioottisen suhteen kuvaaminen.
Ilmastonmuutoksesta johtuu kyllä mieleen helposti ekoaktivistit ja ekoterroristit, mutta miksi heidät pitää nähdä, kun mainitseminenkin riittäisi uhan luomiseen? He näkyvät vajaan minuutin videolla harmaina varjoina, mutta sen minuutin perustelemiseksi vaaditaan näyttämön poikki silloin tällöin läpijuoksevan kaksoisagentin rooli. Ja jotta agentti saisi mahdollisuuden hyvittävään tekoon, pitää juonivarastoon lisätä anoreksia, jotta saadaan aikaan sydänkohtaus.
Hyvässä draamassa kaikkea näyttämölle tuotua pitää myös käyttää. Siksi kitaraa, jokilaivaa, pilveä, henkilöstöpäällikköä, joulukävelyä, professorin vaimoa ym. mieleen juolahtanutta varten sirotellaan toistoksi sinne tänne mihinkään johtamattomia parin repliikin juonirääpäleitä.
Harhaoppinen on omaperäinen ja uudenlainen teksti, kunnianhimoinen yritys yhdistää klassiseen hupikomediaan vakava aihe. Tuntumaksi silti jäi, että tämänkin komedian kirjoittajan olisi kannattanut pysyä vielä tiukemmin neulankärjellään, täsmäideassaan. Kiikkerässä paikassa tasapaino säilyy parhaiten, kun katse kohdistuu tiukasti yhteen pisteeseen. Vaikka onhan ohilipuvissa pilvilaivoissakin viehättävät puolensa.
torstai 28. maaliskuuta 2013
Pokkari näyttämöllä
Lähteet ja innokkeet
Dramatisointi vs. alkuperäisnäytelmä. Paneelikeskustelu Kansallisteatterin Lavaklubilla 10.11.2012, osa Kotimaisen näytelmän festivaalin ohjelmaa. Keskustelijoina Paula Salminen, Jukka-Pekka Pajunen, Michael Baran ja Marjo Niemi ja paneelin puheenjohtaja Heini Junkkaala
Dramatisoinnin taide. Maria Kilven artikkeli Teatteri&Tanssi-lehdessä 2/2013
Romaani edellä teatteriin
Kotimaisia uusia romaaneja julkaistaan vuosittain yli kolmesataa, kotimaisia kantaesityksiä (mukaan lukien sekä dramatisoinnit että alkuperäisnäytelmät) teattereissa on noin sata. Viime kaudella Suomen teattereissa esitettiin edellisvuosiin verraten kolminkertainen määrä menestysromaaniin pohjautuvia dramatisointeja, alkuperäisnäytelmien kustannuksella.
Kotimaisia kaunokirjoja myytiin vuonna 2011 yli 19 milj. kpl (Suomen Kustannusyhdistys). Ainoa uutta näytelmäkirjallisuuttakin julkaissut Kirja kerrallaan -kustantamo luopui näytelmäkirjallisuudesta viime vuonna omistajanvaihdoksen yhteydessä. Kotimaisten näytelmien esityksiin myytiin viime kaudella lähes 1 080 000 lippua (TINFO).
Romaani edellä markkinoille
Michael Baran ihmetteli, miten kustantajat pystyvät hoitamaan markkinoinnin niin hyvin. Romaanikirjailijoista tehdään vaivatta tähtiä. Media on kiinnostunut heistä ja heidän vaatekaapeistaan. Kustannustoiminta on liiketoimintaa, teatteri tekee tappiotaidetta. Kustantamo maksaa vain kirjailijalle, teatteri kaikille: kirjailijalle ja/tai dramatisoijalle, ohjaajalle, näyttelijöille, valo- ja äänimiehille, lavastajille, puvustajille, tarpeiston tekijöille, lipunmyyjille, näyttämömiehille jne.
Vaan onhan teatterissakin olemassa markkinointia, jopa ammatikseen markkinoijia ja tuottajia. Ja onhan teattereissakin tähtiä ja rahanarvoisia skandaaleja! Jos tähti onnistuu näyttämöllä tapansa mukaan loistavasti, ei tarvita kuin myttyyn mennyt ohjaajantyö tai paikallaan junnaava teksti, niin yleisö kaikkoaa katsomoista. Jos tähtiromaanin kannen suunnittelija tai kustannustoimittaja epäonnistuu, se ei haittaa romaanin myyntiä.
Romaani edellä tunteisiin
Kuinka paljon teattereissa todella luetaan uutta näytelmäkirjallisuutta? Paneelikeskustelussa useamman kokemus oli, että ohjelmistovalinnat jäävät useimmiten ohjaajien tehtäväksi. Ohjaajan kiinnostusta ei herätä niinkään tekstin valmius vaan sen kyky koskettaa, herättää tunne.
Romaaneja luetaan, niihin on helppo tarttua, koska niiden aiheesta ja kiinnostavuudesta saa esimakua takaliepeen, markkinoinnin ja lukijakeskustelun pohjalta. Näytelmäkirjailijalta ohjaajan tai teatterinjohtajan postiluukkuun kolahtava paperinippu on outo ja arvaamaton ja vaatii huomattavasti enemmän viitseliäisyyttä ja paneutumista kiinnostuksen herättämiseksi.
Maria Kilpi viittaa artikkelissaan dramatisoitavan aineiston laajuuteen. Samoin kuin menestysromaanit ovat myöskin elävät ja kuolleet julkisuuden henkilöt, nostalgiset aikakaudet ja suositut elokuvat yleisölle tuttuja. Näitä tarinoita dramatisoidaan kassamagneeteiksi. Joka julkkikseen ja aikakauteen liittyy ikivihreitä musiikkikappaleita, ja niitä lisäämällä saadaan vakavatkin aiheet dramatisoitua kesäteatterikelpoisiksi.
Iihanat edellä tunteisiin
Tunteet ohjaavat niin teatteriväen kuin yleisönkin ohjelmistovalintoja. Silti tapahtuu toisinaan, että näytelmän esitykset lopetetaan ennen aikojaan katsojien kadotessa. Onko yleisön tunne-elämässä vikaa, jos yleisö ei samaistu teatterintekijöiden heille valitsemiin tunteisiin? Voiko yleisön tunne-elämää ”sivistää”?
Tarinoiden määrä vähenee ja vähenee maailmassamme, väitti Michael Baran. Nuoruuden lempi-iskelmä itkettää joka kerta kun sen kuulee, oli esittäjä sitten yhden soinnun katuhaitaristi tai Wienin filharmonikot. Tai koskettavaa perustarinaa katsotaan teatterissa tai elokuvissa tai TV-sarjoissa aina kun mahdollista: Tyttö tapaa pojan, poika pettää, tyttö kuolee. Äiti rakastaa lastaan, lapsi kiroaa äitinsä, lapsi palaa vanhana katuen kotiin. Hallitsija öykkäröi, alamaiset ovat kuolemaisillaan, sankari kukistaa hallitsijan. Mikseivät ihmiset halua uusia tarinoita, uusia, aina uusia tarinoita, kiehtovia mahdollisuuksia, muutosta?
Paula Salminen mainitsi ilmiön, että monimediaisuus meillä liikkuu kirjasta lähtien muihin medioihin. Niinpä kiinnostavan romaanin lukenut ihminen huomaa, että romaani dramatisoidaan teatteriin ja elokuvaksi. Häntä kiinnostaa nähdä, miten ne tämän esittävät, mitä saavat tästä irti. Pettymys voi olla suuri, jos dramatisoija ei olekaan ns. siirtänyt romaania näyttämölle vaan tekee siitä omannäköisensä tulkinnan. Katsojalle tärkeitä ”aforismeja”, henkilöitä tai tapahtumia on jätetty pois, tapahtumaympäristö on erilainen kuin lukiessa mieleen noussut miljöö. Teatteriväen mielestä aikaan on saatu itsenäinen taideteos, joka kirkastaa romaanin ideaa, maailmaa ja tavoitetta. Mutta mitä vahvempi tunneside katsojalla on romaaniin, sitä pettyneempi hän on poikkeavista tulkinnoista. Hänen mielestään kyseessä ei ole enää ollenkaan sama romaani jonka hän oli lukenut, ja saattaapa teatteritaidekin vaikuttaa hänestä irvokkaalta hyppelipyppelitekotaiteelta.
Alkuperäisnäytelmät edellä teatteriin
Jos romaanin dramatisointi on näin riskialtista teatterin ja se tekijöiden maineelle ja menestykselle, miksi romaani- ja elämädramatisointeja kuitenkin tehdään? Teatterit eivät ole ensisijaisesti kustantamojen tirkistyskojuja, joissa saa ”katsoa romaania näyttämöllä”? Kun katsojalla ei ole etukäteen tiedossaan ”oikeaa versiota”, hän saattaa löytää näyttämöltä rakkaimman perustarinansa aivan ällistyttävässä puvussa, joka paljastaa puolia, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Tai kokonaan uuden tarinan, joka muuttaa hänenkin elämänsä ytimestä perin.
Dramatisointi vs. alkuperäisnäytelmä. Paneelikeskustelu Kansallisteatterin Lavaklubilla 10.11.2012, osa Kotimaisen näytelmän festivaalin ohjelmaa. Keskustelijoina Paula Salminen, Jukka-Pekka Pajunen, Michael Baran ja Marjo Niemi ja paneelin puheenjohtaja Heini Junkkaala
Dramatisoinnin taide. Maria Kilven artikkeli Teatteri&Tanssi-lehdessä 2/2013
Romaani edellä teatteriin
Kotimaisia uusia romaaneja julkaistaan vuosittain yli kolmesataa, kotimaisia kantaesityksiä (mukaan lukien sekä dramatisoinnit että alkuperäisnäytelmät) teattereissa on noin sata. Viime kaudella Suomen teattereissa esitettiin edellisvuosiin verraten kolminkertainen määrä menestysromaaniin pohjautuvia dramatisointeja, alkuperäisnäytelmien kustannuksella.
Kotimaisia kaunokirjoja myytiin vuonna 2011 yli 19 milj. kpl (Suomen Kustannusyhdistys). Ainoa uutta näytelmäkirjallisuuttakin julkaissut Kirja kerrallaan -kustantamo luopui näytelmäkirjallisuudesta viime vuonna omistajanvaihdoksen yhteydessä. Kotimaisten näytelmien esityksiin myytiin viime kaudella lähes 1 080 000 lippua (TINFO).
Romaani edellä markkinoille
Michael Baran ihmetteli, miten kustantajat pystyvät hoitamaan markkinoinnin niin hyvin. Romaanikirjailijoista tehdään vaivatta tähtiä. Media on kiinnostunut heistä ja heidän vaatekaapeistaan. Kustannustoiminta on liiketoimintaa, teatteri tekee tappiotaidetta. Kustantamo maksaa vain kirjailijalle, teatteri kaikille: kirjailijalle ja/tai dramatisoijalle, ohjaajalle, näyttelijöille, valo- ja äänimiehille, lavastajille, puvustajille, tarpeiston tekijöille, lipunmyyjille, näyttämömiehille jne.
Vaan onhan teatterissakin olemassa markkinointia, jopa ammatikseen markkinoijia ja tuottajia. Ja onhan teattereissakin tähtiä ja rahanarvoisia skandaaleja! Jos tähti onnistuu näyttämöllä tapansa mukaan loistavasti, ei tarvita kuin myttyyn mennyt ohjaajantyö tai paikallaan junnaava teksti, niin yleisö kaikkoaa katsomoista. Jos tähtiromaanin kannen suunnittelija tai kustannustoimittaja epäonnistuu, se ei haittaa romaanin myyntiä.
Romaani edellä tunteisiin
Kuinka paljon teattereissa todella luetaan uutta näytelmäkirjallisuutta? Paneelikeskustelussa useamman kokemus oli, että ohjelmistovalinnat jäävät useimmiten ohjaajien tehtäväksi. Ohjaajan kiinnostusta ei herätä niinkään tekstin valmius vaan sen kyky koskettaa, herättää tunne.
Romaaneja luetaan, niihin on helppo tarttua, koska niiden aiheesta ja kiinnostavuudesta saa esimakua takaliepeen, markkinoinnin ja lukijakeskustelun pohjalta. Näytelmäkirjailijalta ohjaajan tai teatterinjohtajan postiluukkuun kolahtava paperinippu on outo ja arvaamaton ja vaatii huomattavasti enemmän viitseliäisyyttä ja paneutumista kiinnostuksen herättämiseksi.
Maria Kilpi viittaa artikkelissaan dramatisoitavan aineiston laajuuteen. Samoin kuin menestysromaanit ovat myöskin elävät ja kuolleet julkisuuden henkilöt, nostalgiset aikakaudet ja suositut elokuvat yleisölle tuttuja. Näitä tarinoita dramatisoidaan kassamagneeteiksi. Joka julkkikseen ja aikakauteen liittyy ikivihreitä musiikkikappaleita, ja niitä lisäämällä saadaan vakavatkin aiheet dramatisoitua kesäteatterikelpoisiksi.
Iihanat edellä tunteisiin
Tunteet ohjaavat niin teatteriväen kuin yleisönkin ohjelmistovalintoja. Silti tapahtuu toisinaan, että näytelmän esitykset lopetetaan ennen aikojaan katsojien kadotessa. Onko yleisön tunne-elämässä vikaa, jos yleisö ei samaistu teatterintekijöiden heille valitsemiin tunteisiin? Voiko yleisön tunne-elämää ”sivistää”?
Tarinoiden määrä vähenee ja vähenee maailmassamme, väitti Michael Baran. Nuoruuden lempi-iskelmä itkettää joka kerta kun sen kuulee, oli esittäjä sitten yhden soinnun katuhaitaristi tai Wienin filharmonikot. Tai koskettavaa perustarinaa katsotaan teatterissa tai elokuvissa tai TV-sarjoissa aina kun mahdollista: Tyttö tapaa pojan, poika pettää, tyttö kuolee. Äiti rakastaa lastaan, lapsi kiroaa äitinsä, lapsi palaa vanhana katuen kotiin. Hallitsija öykkäröi, alamaiset ovat kuolemaisillaan, sankari kukistaa hallitsijan. Mikseivät ihmiset halua uusia tarinoita, uusia, aina uusia tarinoita, kiehtovia mahdollisuuksia, muutosta?
Paula Salminen mainitsi ilmiön, että monimediaisuus meillä liikkuu kirjasta lähtien muihin medioihin. Niinpä kiinnostavan romaanin lukenut ihminen huomaa, että romaani dramatisoidaan teatteriin ja elokuvaksi. Häntä kiinnostaa nähdä, miten ne tämän esittävät, mitä saavat tästä irti. Pettymys voi olla suuri, jos dramatisoija ei olekaan ns. siirtänyt romaania näyttämölle vaan tekee siitä omannäköisensä tulkinnan. Katsojalle tärkeitä ”aforismeja”, henkilöitä tai tapahtumia on jätetty pois, tapahtumaympäristö on erilainen kuin lukiessa mieleen noussut miljöö. Teatteriväen mielestä aikaan on saatu itsenäinen taideteos, joka kirkastaa romaanin ideaa, maailmaa ja tavoitetta. Mutta mitä vahvempi tunneside katsojalla on romaaniin, sitä pettyneempi hän on poikkeavista tulkinnoista. Hänen mielestään kyseessä ei ole enää ollenkaan sama romaani jonka hän oli lukenut, ja saattaapa teatteritaidekin vaikuttaa hänestä irvokkaalta hyppelipyppelitekotaiteelta.
Alkuperäisnäytelmät edellä teatteriin
Jos romaanin dramatisointi on näin riskialtista teatterin ja se tekijöiden maineelle ja menestykselle, miksi romaani- ja elämädramatisointeja kuitenkin tehdään? Teatterit eivät ole ensisijaisesti kustantamojen tirkistyskojuja, joissa saa ”katsoa romaania näyttämöllä”? Kun katsojalla ei ole etukäteen tiedossaan ”oikeaa versiota”, hän saattaa löytää näyttämöltä rakkaimman perustarinansa aivan ällistyttävässä puvussa, joka paljastaa puolia, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Tai kokonaan uuden tarinan, joka muuttaa hänenkin elämänsä ytimestä perin.
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Ruostetta ja timantteja
Marja Louhija: Ruostetta ja timantteja
Ohjaus: Hannu Matti Tyhtilä
Esitys Hämeenlinnan Teatterissa 8.3.2013
Suolletaan elämiä liukuhihnalta
Marja Louhija tutkii teatterin keinoin eläkkeelle jäämistä ja eläkkeelle jääjiä. Nähtyäni näytelmän voin kuvitella, että aineistoa on kerätty paitsi mediasta myös kyselemällä ystäviltä ja tuttavilta. Lapuille on kirjoitettu monenlaisia toiveita, pelkoja ja pohdintoja aiheeseen liittyen. Näytelmän kirjoittaja nostaa lappukulhon pöydälleen, nostaa sieltä lapun kerrallaan ja kirjoittaa joka lapun sisällön pikkuiseksi näytelmäkohtaukseksi (max. neljä repliikkiä). Kohtaukset liitetään peräkkäin, hankitaan yhtä monta näyttelijää kuin on lappuja, ja siinä se sitten on.
Ei kun – ei, yleisölle voisi jäädä paha mieli pelkolapuista, joten loppuun lisätään vielä muutamia onnellisia loppukohtauksia, jotka eivät mitenkään liity edellä esiteltyjen ihmisten kohtaloihin, kukaties ne on poimittu Kauniista ja rohkeista tai muusta maksavaa yleisöä vetävästä viihteestä. Logiikan puute hämärretään pitkällä englanninkielisellä laululla, jonka sanoista ei saa kertakuulemalla mitään tolkkua.
Esitetyt asiat itsessään ovat vakavan tosia, mutta näyttämön ihmiskohtalot ihan se ja sama niin katsomossa kuin näyttämölläkin. Harri Ekonen, Sinikka Salminen ja Heikki Paavilainen herättävät edes pikkuruisia empatianjyväsiä roolin turpeesta, muille ei anneta sitäkään mahdollisuutta. Istumisen ja seisomisen lisäksi ei ole muuta tekemistä kuin korjata mahdollisimman hitaasti tavara tai kaksi pois yhdeltä penkiltä ja siirtää se toiselle tai heiluttaa rannetta. Eläkkeelle siirtyvät eivät keskimäärin ole näin vähäliikkeisiä ja tarmottomia, edes tai etenkään mökkiviikonloppuina. Parin–kolmenkymmenen vuoden päästä ehkä sitten.
Dokumenttiteatteri toimii kuin päätön kana
Dokumentti- ja tutkimusteatteri, devising-tekotapa ynnä muut systeemit, joilla yritetään löytää näytelmiin ajankohtaisuutta ja yhteiskunnallisuutta ovat hyviä konsteja, mutta eivät itsessään ole konst (konst = taide), vaikka niin näytetään luulevan. Ruostetta ja timantteja kompastuu samaan kiveen kuin moni muukin viritelmä, esimerkiksi Kansallisteatterissa pyörivä Neuvostoliitto-näytelmä. Aineistoa hankitaan antaumuksella, liikuttuneena ja paljon, mutta mitä sitten? Mikä aineistosta tekee teatteria, mikä tilastotiedettä?
Hyvää teatteritaidetta ei minun mielestäni ole kasa repliikkejä, vaikka niihin lisäisi Hämeenlinnan Teatterin loistavat laulajat ja hyvin suunnitellun valomaailman. Mielestäni teatterin tehtävä taiteena on luoda uutta eikä tyytyä jäljittelemään luontoa ja tilastoja. Kun katsoja-apina näkee itsensä peilistä, sillä on mahdollisuus saada oivallus, mutta jos näyttelijä tyytyy seuraamaan apinaa kuin seuraa johtajaa -leikissä, apina ei ymmärrä teatterista mitään, eikä näyttelijäkään saa kuin kipeät lihakset.
Ohjaus: Hannu Matti Tyhtilä
Esitys Hämeenlinnan Teatterissa 8.3.2013
Suolletaan elämiä liukuhihnalta
Marja Louhija tutkii teatterin keinoin eläkkeelle jäämistä ja eläkkeelle jääjiä. Nähtyäni näytelmän voin kuvitella, että aineistoa on kerätty paitsi mediasta myös kyselemällä ystäviltä ja tuttavilta. Lapuille on kirjoitettu monenlaisia toiveita, pelkoja ja pohdintoja aiheeseen liittyen. Näytelmän kirjoittaja nostaa lappukulhon pöydälleen, nostaa sieltä lapun kerrallaan ja kirjoittaa joka lapun sisällön pikkuiseksi näytelmäkohtaukseksi (max. neljä repliikkiä). Kohtaukset liitetään peräkkäin, hankitaan yhtä monta näyttelijää kuin on lappuja, ja siinä se sitten on.
Ei kun – ei, yleisölle voisi jäädä paha mieli pelkolapuista, joten loppuun lisätään vielä muutamia onnellisia loppukohtauksia, jotka eivät mitenkään liity edellä esiteltyjen ihmisten kohtaloihin, kukaties ne on poimittu Kauniista ja rohkeista tai muusta maksavaa yleisöä vetävästä viihteestä. Logiikan puute hämärretään pitkällä englanninkielisellä laululla, jonka sanoista ei saa kertakuulemalla mitään tolkkua.
Esitetyt asiat itsessään ovat vakavan tosia, mutta näyttämön ihmiskohtalot ihan se ja sama niin katsomossa kuin näyttämölläkin. Harri Ekonen, Sinikka Salminen ja Heikki Paavilainen herättävät edes pikkuruisia empatianjyväsiä roolin turpeesta, muille ei anneta sitäkään mahdollisuutta. Istumisen ja seisomisen lisäksi ei ole muuta tekemistä kuin korjata mahdollisimman hitaasti tavara tai kaksi pois yhdeltä penkiltä ja siirtää se toiselle tai heiluttaa rannetta. Eläkkeelle siirtyvät eivät keskimäärin ole näin vähäliikkeisiä ja tarmottomia, edes tai etenkään mökkiviikonloppuina. Parin–kolmenkymmenen vuoden päästä ehkä sitten.
Dokumenttiteatteri toimii kuin päätön kana
Dokumentti- ja tutkimusteatteri, devising-tekotapa ynnä muut systeemit, joilla yritetään löytää näytelmiin ajankohtaisuutta ja yhteiskunnallisuutta ovat hyviä konsteja, mutta eivät itsessään ole konst (konst = taide), vaikka niin näytetään luulevan. Ruostetta ja timantteja kompastuu samaan kiveen kuin moni muukin viritelmä, esimerkiksi Kansallisteatterissa pyörivä Neuvostoliitto-näytelmä. Aineistoa hankitaan antaumuksella, liikuttuneena ja paljon, mutta mitä sitten? Mikä aineistosta tekee teatteria, mikä tilastotiedettä?
Hyvää teatteritaidetta ei minun mielestäni ole kasa repliikkejä, vaikka niihin lisäisi Hämeenlinnan Teatterin loistavat laulajat ja hyvin suunnitellun valomaailman. Mielestäni teatterin tehtävä taiteena on luoda uutta eikä tyytyä jäljittelemään luontoa ja tilastoja. Kun katsoja-apina näkee itsensä peilistä, sillä on mahdollisuus saada oivallus, mutta jos näyttelijä tyytyy seuraamaan apinaa kuin seuraa johtajaa -leikissä, apina ei ymmärrä teatterista mitään, eikä näyttelijäkään saa kuin kipeät lihakset.
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Kellariloukko
F. M. Dostojevski: Kellariloukko
Ohjaus ja sovitus: Mika LeskinenRooleissa: Markku Maalismaa, Juhani Laitala ja Ulla Raitio
Ennakkoesitys Kansallisteatterin Willensaunassa 26.2.2013
Leskisdostojevskiläinen syntiinlankeemus
Aikojen alussa oli Jumala ja ihminen. Ihminen pysytteli tyytyväisenä puutarhassaan eikä haikaillut muuta. Käärme kauppasi ihmiselle mahdollisuutta tiedostamiseen yksinkertaisella uudella ihmedieetillä. Hyvän ja pahan tiedostaminen olisi niin suuri juttu, että sen eteen kannatti luopua ansarielämästä ja siirtyä Jumalan rinnalle taivaan korkeimpaan kolkkaloukkoon.
Hyvän ja pahan hedelmä oli makea, vaikutukset kahtalaiset. Ihminen todellakin oppi erottamaan hyvän pahasta. Paha vaan että hyvää oli se, joka oli hänen ulkopuolellaan, pahaa se miltä hänestä tuntui. Kun Jumala tuli tapansa mukaan kysymään kuulumisia, ihminen tiedosti äkkiä tarpeen välttää kontaktia niin ihmisten kuin Jumalankin kanssa. Matka taivaan huipulle olisi jämähtänyt tiheään puskaan, ellei Jumala olisi voittanut tiedostamiskisaa ja lähettänyt ihmisen pusikon uumenista tiedostelemaan ulkomaailmaa.
Siinä ihminen sitten on ulkomaailmassaan, jonka muodostaa Willensaunaan lavastettu kellariloukko, ja selittää, selittelee, seliseliseli jne. Välillä hän pesee suunsa hampaat ja selittää taas. Toinen liike oli pyörähdys tuolissa, kolmas läppärin näpäytys. Kellariloukkolainen on teatteriohjaaja, joka pitää teatteriyleisöä yhteisönään. Mutta voiko ostettu yleisö olla kenenkään yhteisö, tai maksettu nainen - Liisa - rakkauden tarpeen tyydyttäjä? Todellisen elämän puutarha on kaukana läpitunkemattoman näyttöpäätelasin takana. Siellä sitten tulikin surffailtua.
Väliajalla puuduttaa. Dostojevskin ajatukset ovat suuria, näyttelijä enemmän kuin hyvä, mutta tekstin dramatisointi on lainattu kirjaston satutunnilta, jossa sadunlukijaa on opetettu kohokohdassa vilkaisemaan kuuntelijoita ja pyörittämään hetki silmiä. Muut ohjelmassa mainitut näyttelijät saapuvat lavalle vasta väliajan jälkeen ja selittely saa draamaa ylleen kuin paratiisin ihminen viikunanlehden.
Kumma kyllä demonihahmo on se, joka laskettelee Raamattua ja vaatii väärintekijää myöntämään syyllisyytensä ja ottamaan vastaan rakkautta. No, ehkä paratiisista karkotettu kellariloukkolainen tiedostamisasiantuntija pitääkin noita paratiisilaisia ideoita ala-asteelaisena demonien lepertelynä. Ja onko meille muillekaan ihmisille ylipäänsä selvää, mikä on demonien ääni, mikä Jumalan?
Lopputulos inhimillisen rakkauden - Liisan - ja jumalallisen rakkauden - demonin - pelastusyrityksistä on, että kellariloukkolainen raiskaa Liisan ja pahoinpitelee demonin, joka on ottanut palvelija Apollon muodon. Niin kävi ihmisellekin paratiisista passituksen jälkeen, mikäli uutistulvaa on uskominen. Hyvän ja pahan tiedostaminen näyttää tarkoittavan syyllisyyden siirtämistä itsen ulkopuolelle, ja looginen seuraus siitä on myös rangaistuksen siirtäminen itsen ulkopuolelle.
torstai 21. helmikuuta 2013
Ottaa sydämestä, Seela Sella!
Leena Tamminen: Ottaa sydämestä, Seela Sella!
Ohjaus: Kari Paukkunen
Lavalla: Seela Sella ja Arttu Kapulainen
Vierailuesitys Hämeenlinnan teatterissa 20.2.2013
Ottaa sydämestä on näytelmä, jonka aihe vie mukanaan niin että teatterityön osa-alueet jäävät sivuseikoiksi. Kun yrittää puhua näytelmästä, huomaa puhuvansa pelkästään terveydenhuollon tilasta Suomessa, potilaista joille mikään ei riitä ja lääkäreistä, joiden ahneudella ei ole rajoja.
Pavlovin kokeessa koira kuuli kellon soivan aina kun sille annettiin pala lihaa, kunnes koira ehdollistui kellon ääneen niin, että pelkkä kellon ääni ilman lihaa sai veden herahtamaan kielelle. Kuolema on niin kaukana kaikista nykyihmisistä, että sen tapaa vain netin ja lehtien terveyspalstoilta, joissa osoitetaan suora yhteys oireen ja kuoleman – lihan ja kellonsoiton – välillä. Lopulta pelkkä pintanaarmu saa ihmisen tilaamaan ambulanssin päivystykseen. Mitä selkeämpi syy–seuraus-suhde flunssan ja kuoleman välille osoitetaan, sitä enemmän nettisivu saa klikkauksia, lehden julkaisija ja lääkäri rahaa, ja sitä enemmän kuntaa, valtiota ja kaupunkia huudetaan apuun kustantamaan kuolemanmetsästysleikki, jossa jokainen potilas ”tahtoo saada suuren kuoleman ilman että tarvitsee pelätä yhtään”.
Syntymä, sairaus ja kuolema ovat niin isoja aiheita, että yksikin riittää hyvään näytelmään. Ottaa sydämestä koostui enimmäkseen lyhyistä monologeista, jotka olivat kuin tiivistelmiä kokoillan näytelmistä. Joissakin tiivistelmissä draamallinen kärki oli hukattu, tai ehkäpä käsikirjoittaja ei ollut päässyt omista liikutuksen tunteistaan tarpeeksi kauas katsellakseen tarinaa ulkopuolisen silmin. Synnytyspelkoinen helsinkiläisnainen päättää jäädä lapsettomaksi, koska lähimpään synnytyssairaalaan on peräti sata kilometriä, ja syyttää yhteiskuntaa siitä, että hänen oikeuttaan lapseen ei toteudu. Helsinki on Suomen mittakaavassa kuitenkin pieni kylä ja se suuri Suomi sijaitsee kehäkolmosen ulkopuolella. Jos Hämeenlinnassakaan helsinkiläisen ajatusmalli ei kerää katsojalta sympatiaa, entä sitten Lapissa, jossa viisisataa kilometriä synnytyssairaalaan on ihan kuin naapurissa käväisisi.
Esityksen suurin vahvuus on näyttelijöiden liikkeettömyys, joka on jättimäistä liikettä. Etenkään Seela Sellan ei tarvitse kuin seistä paikallaan ja puhua hiljaa, kun katsojan silmien eteen piirtyy hahmo hahmolta kirjava joukko tavallisia kansalaisia, jotka terveydenhuolto on imaissut pedonkitaansa. Suurin osa joutuu sinne kuolemaa paetessaan, mutta pedolla on jäykkä ranka, lonksuvat nivelet ja pää korkeuksien usvassa, kun se harhailee päämäärättömästi kokouksesta kokoukseen muistamatta, että kaikki mitä kidassa on, ei ole sen ruokaa.
Ohjaus: Kari Paukkunen
Lavalla: Seela Sella ja Arttu Kapulainen
Vierailuesitys Hämeenlinnan teatterissa 20.2.2013
Ottaa sydämestä on näytelmä, jonka aihe vie mukanaan niin että teatterityön osa-alueet jäävät sivuseikoiksi. Kun yrittää puhua näytelmästä, huomaa puhuvansa pelkästään terveydenhuollon tilasta Suomessa, potilaista joille mikään ei riitä ja lääkäreistä, joiden ahneudella ei ole rajoja.
Pavlovin kokeessa koira kuuli kellon soivan aina kun sille annettiin pala lihaa, kunnes koira ehdollistui kellon ääneen niin, että pelkkä kellon ääni ilman lihaa sai veden herahtamaan kielelle. Kuolema on niin kaukana kaikista nykyihmisistä, että sen tapaa vain netin ja lehtien terveyspalstoilta, joissa osoitetaan suora yhteys oireen ja kuoleman – lihan ja kellonsoiton – välillä. Lopulta pelkkä pintanaarmu saa ihmisen tilaamaan ambulanssin päivystykseen. Mitä selkeämpi syy–seuraus-suhde flunssan ja kuoleman välille osoitetaan, sitä enemmän nettisivu saa klikkauksia, lehden julkaisija ja lääkäri rahaa, ja sitä enemmän kuntaa, valtiota ja kaupunkia huudetaan apuun kustantamaan kuolemanmetsästysleikki, jossa jokainen potilas ”tahtoo saada suuren kuoleman ilman että tarvitsee pelätä yhtään”.
Syntymä, sairaus ja kuolema ovat niin isoja aiheita, että yksikin riittää hyvään näytelmään. Ottaa sydämestä koostui enimmäkseen lyhyistä monologeista, jotka olivat kuin tiivistelmiä kokoillan näytelmistä. Joissakin tiivistelmissä draamallinen kärki oli hukattu, tai ehkäpä käsikirjoittaja ei ollut päässyt omista liikutuksen tunteistaan tarpeeksi kauas katsellakseen tarinaa ulkopuolisen silmin. Synnytyspelkoinen helsinkiläisnainen päättää jäädä lapsettomaksi, koska lähimpään synnytyssairaalaan on peräti sata kilometriä, ja syyttää yhteiskuntaa siitä, että hänen oikeuttaan lapseen ei toteudu. Helsinki on Suomen mittakaavassa kuitenkin pieni kylä ja se suuri Suomi sijaitsee kehäkolmosen ulkopuolella. Jos Hämeenlinnassakaan helsinkiläisen ajatusmalli ei kerää katsojalta sympatiaa, entä sitten Lapissa, jossa viisisataa kilometriä synnytyssairaalaan on ihan kuin naapurissa käväisisi.
Esityksen suurin vahvuus on näyttelijöiden liikkeettömyys, joka on jättimäistä liikettä. Etenkään Seela Sellan ei tarvitse kuin seistä paikallaan ja puhua hiljaa, kun katsojan silmien eteen piirtyy hahmo hahmolta kirjava joukko tavallisia kansalaisia, jotka terveydenhuolto on imaissut pedonkitaansa. Suurin osa joutuu sinne kuolemaa paetessaan, mutta pedolla on jäykkä ranka, lonksuvat nivelet ja pää korkeuksien usvassa, kun se harhailee päämäärättömästi kokouksesta kokoukseen muistamatta, että kaikki mitä kidassa on, ei ole sen ruokaa.
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Vihainen Nenä
Nikolai Gogol: Nenä
Dramatisointi ja ohjaus: Riikka Kampara
Rooli: Tanja Heinänen
Esitys : Teatteriseurue Ursus, Galleria Forum Box 2.2.2013
Kollegiasessori Kovaljovin nenä toteutti omistajansa haaveet. Mutta jotta haaveet voisivat toteutua, nenän piti päästä eroon Kovaljovin kapearakenteisesta roolisielusta. Nenä irtosi ja pisti toimeksi. Mutta arvostiko Kovaljov tätä rohkeaa uhrautujaa? Ei. Hän häpesi, peitti kasvonsa liinalla ja ja syytteli muita, eristäytyi. Mitähän ne ihmisetkin sanovat, kun näkevät hänen villiintyneet haaveensa ja unelmansa?
Unelmat ovat niin noloja. Kovaljov tavoitteli hyvää virkaa ja sievää vaimoa, nenä saavutti valtioneuvoksen arvon ja olisi päässyt kiertämään maailmaa, jollei yhteiskunta poliisin hahmossa olisi puuttunut sellaiseen röyhkeyteen, ottanut nenää kiinni ja palauttanut sen omistajalleen paikalleen vangittavaksi pysymään nahoissaan.
Teatteriseurue Ursus toi Kovaljovin nenän tarinan lähemmäs nykyaikaa. Valtioneuvoksen arvo vaihtui avaruuslentäjyyteen, nenästä sukeutui avaruusmatkailun uranuurtaja, jonka unelmat nuijittiin lysyyn syyttämällä sitä hämärästä liiketoiminnasta. Sanomalehden konttoristi oli vaihdettu tuulipukuiseksi tuholaismyrkyttäjäksi, poliisi oli groteskin rehevä suursyömäri ja Kovaljovin mielitietty napatanssijan perinneasuun pukeutunut laulajatar.
Esityksen ideointi oli kekseliäs ja ”nenän malliin” rohkea, vaikka keksimisen ilon jatkoksi jäinkin kaipaamaan syytä, jotain yhteistä päämäärää. Monologin esittäjä Tanja Heinänen hoiti suvereenisti kaikki roolinsa täsmällisessä ajoituksessa ja sai erikoisesta akustiikasta huolimatta välitettyä tekstin sisällön katsojille, joita istui kolmessa suunnassa välittömästi lava-alueen ympärillä.
Omaa mieltäni jäi häiritsemään ainoastaan Kovaljovin muuttumaton tärisevä raivo, joka pujahti mukaan muihinkin rooleihin. Muutama hiljaisen vihan hetki oli mannaa korville ja herätti kiinnostuksen uudelleen. Galleria Forum Box, joka on tehty ensisijaisesti näyttelytilaksi, oli vaativa esityspaikka. Korkeat paljaat sementtiseinät kaikuivat pauhaten ja lisäsivät raivon vaikutelmaa vielä muutamalla potenssilla.
Mitä esityksissä (tässä ja monissa muissakin) tavoitellaan vimmaisella aggressiivisuudella? Keksin ainakin tällaisia syitä:
- Raivotila luo esittäjälle rohkean ja aktiivisen tunnetilan, niin että esitys pääsee heti täyteen vauhtiin.
- Raivoisa ihminen on niin lavalla kuin tosielämässä valta-asemassa, ”ylästatuksessa” ympärillä oleviin nähden ja saa siten heidän huomionsa.
- Vihan tunne voimistaa ääntä ja tekee sen kuuluvaksi.
- Raivotärinä pitää verenkiertoa yllä, mikä auttaa kehoinstrumenttia tottelemaan ja taipumaan.
- Vihaisuudella saadaan näyttämöteokseen dramatiikkaa ja suuria tunteita. (Kuitenkin alituinen vihaisuus vaikuttaa päinvastoin, eli muuttuu normiksi, johon yleisö kaipaisi vähän erilaisuutta kohokohdiksi.)
- Vihaisuus luo klassikkonäytelmään nykyaikaisen ja yhteiskuntakriittisen silauksen vähällä vaivalla.
Oli miten oli, innostavaa ajattelua ja taitavaa tekemistä oli tarjolla. Ja tulipa nähtyä myös kiinnostava esitystilavaihtoehto.
Dramatisointi ja ohjaus: Riikka Kampara
Rooli: Tanja Heinänen
Esitys : Teatteriseurue Ursus, Galleria Forum Box 2.2.2013
Kollegiasessori Kovaljovin nenä toteutti omistajansa haaveet. Mutta jotta haaveet voisivat toteutua, nenän piti päästä eroon Kovaljovin kapearakenteisesta roolisielusta. Nenä irtosi ja pisti toimeksi. Mutta arvostiko Kovaljov tätä rohkeaa uhrautujaa? Ei. Hän häpesi, peitti kasvonsa liinalla ja ja syytteli muita, eristäytyi. Mitähän ne ihmisetkin sanovat, kun näkevät hänen villiintyneet haaveensa ja unelmansa?
Unelmat ovat niin noloja. Kovaljov tavoitteli hyvää virkaa ja sievää vaimoa, nenä saavutti valtioneuvoksen arvon ja olisi päässyt kiertämään maailmaa, jollei yhteiskunta poliisin hahmossa olisi puuttunut sellaiseen röyhkeyteen, ottanut nenää kiinni ja palauttanut sen omistajalleen paikalleen vangittavaksi pysymään nahoissaan.
Teatteriseurue Ursus toi Kovaljovin nenän tarinan lähemmäs nykyaikaa. Valtioneuvoksen arvo vaihtui avaruuslentäjyyteen, nenästä sukeutui avaruusmatkailun uranuurtaja, jonka unelmat nuijittiin lysyyn syyttämällä sitä hämärästä liiketoiminnasta. Sanomalehden konttoristi oli vaihdettu tuulipukuiseksi tuholaismyrkyttäjäksi, poliisi oli groteskin rehevä suursyömäri ja Kovaljovin mielitietty napatanssijan perinneasuun pukeutunut laulajatar.
Esityksen ideointi oli kekseliäs ja ”nenän malliin” rohkea, vaikka keksimisen ilon jatkoksi jäinkin kaipaamaan syytä, jotain yhteistä päämäärää. Monologin esittäjä Tanja Heinänen hoiti suvereenisti kaikki roolinsa täsmällisessä ajoituksessa ja sai erikoisesta akustiikasta huolimatta välitettyä tekstin sisällön katsojille, joita istui kolmessa suunnassa välittömästi lava-alueen ympärillä.
Omaa mieltäni jäi häiritsemään ainoastaan Kovaljovin muuttumaton tärisevä raivo, joka pujahti mukaan muihinkin rooleihin. Muutama hiljaisen vihan hetki oli mannaa korville ja herätti kiinnostuksen uudelleen. Galleria Forum Box, joka on tehty ensisijaisesti näyttelytilaksi, oli vaativa esityspaikka. Korkeat paljaat sementtiseinät kaikuivat pauhaten ja lisäsivät raivon vaikutelmaa vielä muutamalla potenssilla.
Mitä esityksissä (tässä ja monissa muissakin) tavoitellaan vimmaisella aggressiivisuudella? Keksin ainakin tällaisia syitä:
- Raivotila luo esittäjälle rohkean ja aktiivisen tunnetilan, niin että esitys pääsee heti täyteen vauhtiin.
- Raivoisa ihminen on niin lavalla kuin tosielämässä valta-asemassa, ”ylästatuksessa” ympärillä oleviin nähden ja saa siten heidän huomionsa.
- Vihan tunne voimistaa ääntä ja tekee sen kuuluvaksi.
- Raivotärinä pitää verenkiertoa yllä, mikä auttaa kehoinstrumenttia tottelemaan ja taipumaan.
- Vihaisuudella saadaan näyttämöteokseen dramatiikkaa ja suuria tunteita. (Kuitenkin alituinen vihaisuus vaikuttaa päinvastoin, eli muuttuu normiksi, johon yleisö kaipaisi vähän erilaisuutta kohokohdiksi.)
- Vihaisuus luo klassikkonäytelmään nykyaikaisen ja yhteiskuntakriittisen silauksen vähällä vaivalla.
Oli miten oli, innostavaa ajattelua ja taitavaa tekemistä oli tarjolla. Ja tulipa nähtyä myös kiinnostava esitystilavaihtoehto.
perjantai 1. helmikuuta 2013
Yasmina Reza: Taide
Yasmina Reza: Taide
Ohjaus: Tommi Auvinen
Rooleissa: Taneli Mäkelä, Esa Latva-Äijö, Ville Majamaa
Ennakkoesitys Tampereen Teatterissa 30.1.2013
Kolme miestä kulkee tilan läpi ja katoaa.
Näyttämöllä on ainoastaan kolme tuolia, käytännössä se siis on tyhjä. Serge tuo tilaan taulun, valkoisen kuin tyhjä tila. Taulussa ei näytä olevan mitään, vaan eipä ole ystävysten - Sergen, Marcin ja Yvanin - ystävyydessäkään tottumusta ja kohteliaisuutta kummempaa. Taulu on kuitenkin järkyttävän kallis, voisiko siinä siis kuitenkin olla jotain, edes muutama valkoista sävykkäämpi viiva?
Jos valkeaan tauluun piirtää alamäkeen laskettelevan tikku-ukon, niin että se vihdoin esittää jotain, tuleeko se siitä paremmaksi? Kummallista kyllä, esille tuleva ihminen vain rumentaa tilan. Serge, Marci ja Yvan hiihtävät ystävyytensä silotellun jähmeyden läpi ja syntyy rumaa jälkeä. Onneksi tussin jäljet voi pyyhkiä pois, jos haluaa nähdä sen vaivan.
Rezan Taide-näytelmästä on moneksi. Se antaa hyvän pohjan keskustelulle mistä vain taiteenlajista. Mitä on taide, mikä on taiteen tehtävä ja merkitys, miten taidetta voidaan arvottaa, minkälaista taidekritiikin pitäisi olla, miten ei-kriitikko hahmottaa taidetta?
Toisaalta näytelmä on raastava kuvaus ystävyydestä. Mitä on todellinen ystävyys? Voidaanko ystävyys päättää järkieroon kuten avioliitto, tai voiko avioliitollekaan niin tehdä? Ystävät kehottavat Yvania perumaan häät ja eroamaan morsiamestaan, ja samaan aikaan he ajautuvat ystävyyden kriisiin, jossa toteavat, että ovat tulleet viisitoistavuotisen suhteensa päähän. Entä onko ystävyys koskaan tasa-arvoista? Ystävystymisen taustalla on useimmiten valtapeli tai sillointällöisen viihtymisen tarve, ystävystyminen on keino pönkittää omaa itsetuntoa tai saada arvostusta ja hyväksyntää.
Näytelmä on myös tarkka kuva nykyisestä keskustelukulttuurista. Valkea taulu on mikä tahansa asia, josta jokaisella keskustelijalla on hallussaan ainoa totuus. Esimerkiksi maahanmuuttajakeskusteluissa ja hengellisellä kentällä rajoja vahtivat ja niiden yli ryntäävät ryhmät tykittävät juoksuhaudoistaan tuumaakaan periksi antamatta kuin Serge ja Marc. Jossain rintamien välissä ovat ihmeissään, halveksittuina ja pelkän saaliin roolissa Yvanit, jotka haluaisivat vain että kaikki olisivat kilttejä, ei olisi riitoja vaan kaikilla kivaa. Serge, Marc ja Yvan pystyvät antamaan ystävyydelle vielä yhden mahdollisuuden, mutta miten käy tosielämän kohtaamisissa?
Mielenkiintoinen on myös esiin tuleva ajatus ”aikansa miehestä”. Vaikka haraisi kynnet tanassa vastaan virran vietäväksi joutumista kuten Marc, on vastaan paneminenkin vain aikakautensa ilmiö. Kukaan ei ole vapaa ajastaan ja paikastaan. Meidän aikakautemme ihmisillä on varaa ja mahdollisuutta elää ja ajatella toisista eroavasti, epämuodikkaasti, vastavirtaisesti, mutta se on ominaista nimenomaan meidän aikakaudellemme. M. o. t.
Yksi tunti ja neljäkymmentä minuuttia tauotonta puhetta istuvien ja paikallaan seisovien näyttelijöiden suusta on lyhyt aika, kun teksti on tällaista. Ja vielä kun näyttelijät ovat niin luontevia ja tarkkoja roolityössään kuin nämä kolme, katsomossa unohtuu teatterin ulkopuolinen maailma aikoineen kaikkineen kokonaan.
Ohjaus: Tommi Auvinen
Rooleissa: Taneli Mäkelä, Esa Latva-Äijö, Ville Majamaa
Ennakkoesitys Tampereen Teatterissa 30.1.2013
Kolme miestä kulkee tilan läpi ja katoaa.
Näyttämöllä on ainoastaan kolme tuolia, käytännössä se siis on tyhjä. Serge tuo tilaan taulun, valkoisen kuin tyhjä tila. Taulussa ei näytä olevan mitään, vaan eipä ole ystävysten - Sergen, Marcin ja Yvanin - ystävyydessäkään tottumusta ja kohteliaisuutta kummempaa. Taulu on kuitenkin järkyttävän kallis, voisiko siinä siis kuitenkin olla jotain, edes muutama valkoista sävykkäämpi viiva?
Jos valkeaan tauluun piirtää alamäkeen laskettelevan tikku-ukon, niin että se vihdoin esittää jotain, tuleeko se siitä paremmaksi? Kummallista kyllä, esille tuleva ihminen vain rumentaa tilan. Serge, Marci ja Yvan hiihtävät ystävyytensä silotellun jähmeyden läpi ja syntyy rumaa jälkeä. Onneksi tussin jäljet voi pyyhkiä pois, jos haluaa nähdä sen vaivan.
Rezan Taide-näytelmästä on moneksi. Se antaa hyvän pohjan keskustelulle mistä vain taiteenlajista. Mitä on taide, mikä on taiteen tehtävä ja merkitys, miten taidetta voidaan arvottaa, minkälaista taidekritiikin pitäisi olla, miten ei-kriitikko hahmottaa taidetta?
Toisaalta näytelmä on raastava kuvaus ystävyydestä. Mitä on todellinen ystävyys? Voidaanko ystävyys päättää järkieroon kuten avioliitto, tai voiko avioliitollekaan niin tehdä? Ystävät kehottavat Yvania perumaan häät ja eroamaan morsiamestaan, ja samaan aikaan he ajautuvat ystävyyden kriisiin, jossa toteavat, että ovat tulleet viisitoistavuotisen suhteensa päähän. Entä onko ystävyys koskaan tasa-arvoista? Ystävystymisen taustalla on useimmiten valtapeli tai sillointällöisen viihtymisen tarve, ystävystyminen on keino pönkittää omaa itsetuntoa tai saada arvostusta ja hyväksyntää.
Näytelmä on myös tarkka kuva nykyisestä keskustelukulttuurista. Valkea taulu on mikä tahansa asia, josta jokaisella keskustelijalla on hallussaan ainoa totuus. Esimerkiksi maahanmuuttajakeskusteluissa ja hengellisellä kentällä rajoja vahtivat ja niiden yli ryntäävät ryhmät tykittävät juoksuhaudoistaan tuumaakaan periksi antamatta kuin Serge ja Marc. Jossain rintamien välissä ovat ihmeissään, halveksittuina ja pelkän saaliin roolissa Yvanit, jotka haluaisivat vain että kaikki olisivat kilttejä, ei olisi riitoja vaan kaikilla kivaa. Serge, Marc ja Yvan pystyvät antamaan ystävyydelle vielä yhden mahdollisuuden, mutta miten käy tosielämän kohtaamisissa?
Mielenkiintoinen on myös esiin tuleva ajatus ”aikansa miehestä”. Vaikka haraisi kynnet tanassa vastaan virran vietäväksi joutumista kuten Marc, on vastaan paneminenkin vain aikakautensa ilmiö. Kukaan ei ole vapaa ajastaan ja paikastaan. Meidän aikakautemme ihmisillä on varaa ja mahdollisuutta elää ja ajatella toisista eroavasti, epämuodikkaasti, vastavirtaisesti, mutta se on ominaista nimenomaan meidän aikakaudellemme. M. o. t.
Yksi tunti ja neljäkymmentä minuuttia tauotonta puhetta istuvien ja paikallaan seisovien näyttelijöiden suusta on lyhyt aika, kun teksti on tällaista. Ja vielä kun näyttelijät ovat niin luontevia ja tarkkoja roolityössään kuin nämä kolme, katsomossa unohtuu teatterin ulkopuolinen maailma aikoineen kaikkineen kokonaan.
maanantai 28. tammikuuta 2013
Hamletin paluu. Nyt.
William Shakespeare (suom. Veijo Meri): Hamlet
Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen
Esitys Helsingin Kaupunginteatterissa 22.1.2013
Englantilainen nelisensataa vuotta vanha teksti Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöllä tässä ja nyt. Mitä väliä ja ketä kiinnostaa saippuaooppera, joka on täynnä mänttejä, miekkoja ja myrkkyä? Mutta kun se teksti vaan on niin hyvä, ilkeästi hyvä, sellainen, jota haluaisi lause lauseelta huutaa barrikadeilla tai kuiskia ruumishuoneessa. Kokoelma lentäviä lauseita, jotka lennellessään törmäilevät toisiinsa, sekoittuvat ja sikiävät, kumoavat toisensa ja syntyvät uudelleen entistä todempina. Teksti joka pitäisi lukea ääneen jokaisessa täyskymppikriisiään viettävän henkilön juhlassa. Mutta aave, merirosvot, haudankaivaja ja ääliö blondi?
Kari Heiskanen työryhmineen on keksinyt kaikille katsojille jotain samaistuttavaa. Helsingörin linna on vaihtunut latteaseinäiseksi kerrostalon sisäpihaksi. Valot syttyvät ja sammuvat talon asukkaiden elämän myötä. Yhdessä asunnossa nukutaan, toisessa luodaan uusia ihmisiä. Puolet talosta on arkistojen ahtauttamaa valtakunnanhallinnon toimistosiipeä. Kuninkaan haamu on poplarin kauluksiin piiloutunut alamäkeen luisuja, joka astuu porttikongista Hamletin tontille ja katoaa sivupihan ruumishuoneisiin, josta patologit kaivavat hänet esiin, kun on aika laittaa lappu varpaaseen.
Eero Ahon Hamlet on vetänyt nahkatakin ja poninhännän niskaan. Kuningatar ja Ofelia pukeutuvat satiiniin, korkkareihin ja keinoturkiksiin ja hoilaavat mikrofoniin elämän kohokohdissa. Kuningas Esko Salminen jättää pukupaidan ylimmän napin auki ja lähtee liikemiespoplarissa baariin, jossa sammaltaa baarissa syyllisyyttään, kunnes sammuu ja Hamlet raahaa hänet kotiin. Horatiosta on tullut Hamletin viihdehuumeita poltteleva raikulikaveri. Sivuroolien pikkunilkit on puettu persoonattomaan liike-elämäpukuun paitsi kuninkaan viestintuoja, joka on uimalasit päässä lespaava pyörälähetti. Ja käytetäänhän hetken verran videotakin ja yleisön keskelle tulemista, joita ilman ei mikään näytelmä Suomessa voi väittää olevansa nykyaikainen.
Polonius vakoilee vessasta ja ruumis piilotetaan vessapaperikasaan huomiota herättämättä. Hamlet käärii Poloniuksen ruumiin räsymattoon ja raahaa sen sylissään yleisön keskeltä näyttämölle. Kuningas tekee samanlaisen syyllisyyskäärön takistaan ja takkia halaa sylissään myös jokunen muukin.
Nykyaikaistus vaikuttaa kasalta uussilppua, mutta yhtenäisen maailman puuttuminen tekee siitä nykyaikaisemman kuin nykyaika on. Katsoja ei jaksa enää nuuskia puvustuksen ja lavastuksen paikkansapitävyyttä, vaan ottaa maailman vastaan sellaisena kuin se näyttäytyy 24 TV-kanavan halki surffatessa. Ja kuten teksti on kipeän täynnä tärkeää, niin tällainen Hamletin esillepano tuottaa määrättömästi mahdollisuuksia katsojan omille mielleyhtymille ja oivalluksille.
Onneksi Shakespearen tekstiä ei ollut silputtu, karsittu vain. Parisataasivuisesta tekstistä on karsittava yli puolet, jotta se mahtuu näyttämölle, ja rakkaita tuttuja kohtia jää väistämättä kuulematta näyttämöltä. Ehkä ne palat kuuluvat sitten Tampereen Teatterin Hamletissa, jonka ensi-ilta koittaa kuukauden kuluttua.
Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen
Esitys Helsingin Kaupunginteatterissa 22.1.2013
Englantilainen nelisensataa vuotta vanha teksti Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöllä tässä ja nyt. Mitä väliä ja ketä kiinnostaa saippuaooppera, joka on täynnä mänttejä, miekkoja ja myrkkyä? Mutta kun se teksti vaan on niin hyvä, ilkeästi hyvä, sellainen, jota haluaisi lause lauseelta huutaa barrikadeilla tai kuiskia ruumishuoneessa. Kokoelma lentäviä lauseita, jotka lennellessään törmäilevät toisiinsa, sekoittuvat ja sikiävät, kumoavat toisensa ja syntyvät uudelleen entistä todempina. Teksti joka pitäisi lukea ääneen jokaisessa täyskymppikriisiään viettävän henkilön juhlassa. Mutta aave, merirosvot, haudankaivaja ja ääliö blondi?
Kari Heiskanen työryhmineen on keksinyt kaikille katsojille jotain samaistuttavaa. Helsingörin linna on vaihtunut latteaseinäiseksi kerrostalon sisäpihaksi. Valot syttyvät ja sammuvat talon asukkaiden elämän myötä. Yhdessä asunnossa nukutaan, toisessa luodaan uusia ihmisiä. Puolet talosta on arkistojen ahtauttamaa valtakunnanhallinnon toimistosiipeä. Kuninkaan haamu on poplarin kauluksiin piiloutunut alamäkeen luisuja, joka astuu porttikongista Hamletin tontille ja katoaa sivupihan ruumishuoneisiin, josta patologit kaivavat hänet esiin, kun on aika laittaa lappu varpaaseen.
Eero Ahon Hamlet on vetänyt nahkatakin ja poninhännän niskaan. Kuningatar ja Ofelia pukeutuvat satiiniin, korkkareihin ja keinoturkiksiin ja hoilaavat mikrofoniin elämän kohokohdissa. Kuningas Esko Salminen jättää pukupaidan ylimmän napin auki ja lähtee liikemiespoplarissa baariin, jossa sammaltaa baarissa syyllisyyttään, kunnes sammuu ja Hamlet raahaa hänet kotiin. Horatiosta on tullut Hamletin viihdehuumeita poltteleva raikulikaveri. Sivuroolien pikkunilkit on puettu persoonattomaan liike-elämäpukuun paitsi kuninkaan viestintuoja, joka on uimalasit päässä lespaava pyörälähetti. Ja käytetäänhän hetken verran videotakin ja yleisön keskelle tulemista, joita ilman ei mikään näytelmä Suomessa voi väittää olevansa nykyaikainen.
Polonius vakoilee vessasta ja ruumis piilotetaan vessapaperikasaan huomiota herättämättä. Hamlet käärii Poloniuksen ruumiin räsymattoon ja raahaa sen sylissään yleisön keskeltä näyttämölle. Kuningas tekee samanlaisen syyllisyyskäärön takistaan ja takkia halaa sylissään myös jokunen muukin.
Nykyaikaistus vaikuttaa kasalta uussilppua, mutta yhtenäisen maailman puuttuminen tekee siitä nykyaikaisemman kuin nykyaika on. Katsoja ei jaksa enää nuuskia puvustuksen ja lavastuksen paikkansapitävyyttä, vaan ottaa maailman vastaan sellaisena kuin se näyttäytyy 24 TV-kanavan halki surffatessa. Ja kuten teksti on kipeän täynnä tärkeää, niin tällainen Hamletin esillepano tuottaa määrättömästi mahdollisuuksia katsojan omille mielleyhtymille ja oivalluksille.
Onneksi Shakespearen tekstiä ei ollut silputtu, karsittu vain. Parisataasivuisesta tekstistä on karsittava yli puolet, jotta se mahtuu näyttämölle, ja rakkaita tuttuja kohtia jää väistämättä kuulematta näyttämöltä. Ehkä ne palat kuuluvat sitten Tampereen Teatterin Hamletissa, jonka ensi-ilta koittaa kuukauden kuluttua.
maanantai 21. tammikuuta 2013
3D - Dirty, Difficult & Dangerous
Käsikirjoitus, nuket ja lavastus: Satu Paavola
Ohjaaja: Neville Tranter (Stuffed Puppet Theatre/Hollanti)
Rooleissa: Martti Suosalo ja Satu Paavola sekä viisi ihmisen kokoista teatterinukkea
Vierailuesitys Hämeenlinnan teatterissa 20.1.2013
Voiko näytelmä olla vakava, jos siinä käytetään nukkeja? Tai siis, voiko sen ottaa vakavasti? Suomessa ehkä ei, mutta Suomessahan nukketeatteriin mennään vasta lastenkengissä. Nyt oli lavalla niin taitavat teatterinukkien käsittelijät, että nauraminen meinasi unohtua, kun ihmetteli teknisesti taitavaa työskentelyä. Etenkin Satu Paavola teki nukeista niin itsenäisiä, ettei tietäenkään pystynyt erottamaan, että nukkien ääni, puheliikkeet, katseet, teot ja alavartalo olivat Satu Paavolaa.
Näytelmässä puhuttiin mukakieliä: mukasaksaa, mukaenglantia, mukaitaliaa, mukakiinaa, mukamitävaan, suomea muutama sana. Niillä muutamalla sanalla ja silloin tällöin hitaasti ja selvästi lausutulla mukakielen mukatutulla sanalla pärjättiin hyvin. Yleisö nauroi hämmentymättä jokaisen tunnistamansa sanan kohdalla.
Musta komedia eteni, kokkiohjelmassa valmistui ruoka ruoan perään. Ensin paistettiin elävä kilpikonna, sitten lapsi, sitten juoksupoika, kolme lasta laitettiin varastoon ja kaiken kauheuden salliva tuottaja jäi odottamaan kohtaloaan keittiönpöydälle. Ehkä yksi näytelmän teemoista olikin elävien olentojen ruoaksi tuhlaaminen.
Nuket edustivat erilaisia kansallisuuksia karrikoituine ominaisuuksineen. Afrikkalainen juoksupoika oli kaikkeen jees jees suostuva ummikko, saksalainen itsekeskeinen ja piittaamaton käskijä, venäläinen hysteerinen viuhtoja, kiinalainen kiero lapsia salakauppaava liikemies. Nuket ovat ihmeellisiä. Jos näiden tyyppien tekemiseen olisi käytetty ihmisiä, olisi kyseessä kolmannen luokan kesäfarssi tai viharikos.
Nukeilta katsoja sietää paljon enemmän kuin ihmisnäyttelijöiltä. Se on nukketeatterin suuria etuja tavalliseen teatteriin nähden. Samoin animaatiofilmit kuten Vaaleanpunainen pantteri, Tom ja Jerry tai Simpsonit antavat kokeilla, miltä mielikuvituksemme luomat omituisuudet ”oikeasti” näyttäisivät. Samoin arkielämässä lapset hakkaavat nukkeja, puhkaisevat niiden silmiä, nyhtävät hiuksia ja lyövät nukeilla toisiaan, roikottavat ne jalasta roskiin. Leikkiä katsova aikuinen ottaa liikuttuneena kuvan ja laittaa sen herttaisten muistojen albumiin. Mutta jos lapsi tekee samat temput toiselle lapselle, siitä on herttaisuus kaukana.
Ihmisnäyttelijät, kokki ja hänen avustajavaimonsa olivat tavallisia ihmisiä, joilla oli yksityiset murheensa televisiostudion ulkopuolella, lapsettomuus ennen kaikkea. Heidän aito ihmetyksensä, epävarmuutensa, vihansa ja kaipuunsa tuli kirkkaana esiin nukkien karikatyyrisiä egoja vasten. Tekijät käyttivät tätä kontrastia hienosti näytelmän hyväksi. Toisaalta siitä seurasi mielestäni myös näytelmän heikko lenkki: Kriisit, tunteet ja surut, jotka katsoja ehti juuri ja juuri rekisteröidä ja mieltää suuriksi asioiksi, ratkaistiin nukkehahmojen kohelluksessa parissa sekunnissa. Lapsettomuus ratkaistiin työntämällä syliin lapsi, vaikeasta esimies-alainen suhteesta selvittiin tappamalla esimies noin vain sydänkohtaukseen jne. Katsojalta jäi katarsis täysin kokematta.
Teatterinuket aikuisten näytelmässä on suomalaisille harvinaista herkkua. Toivottavasti tämä näytelmä on kipinä, joka sytyttää valtaisan innon nukketeatterin haasteellisempaan käyttöön Suomessa.
Ohjaaja: Neville Tranter (Stuffed Puppet Theatre/Hollanti)
Rooleissa: Martti Suosalo ja Satu Paavola sekä viisi ihmisen kokoista teatterinukkea
Vierailuesitys Hämeenlinnan teatterissa 20.1.2013
Voiko näytelmä olla vakava, jos siinä käytetään nukkeja? Tai siis, voiko sen ottaa vakavasti? Suomessa ehkä ei, mutta Suomessahan nukketeatteriin mennään vasta lastenkengissä. Nyt oli lavalla niin taitavat teatterinukkien käsittelijät, että nauraminen meinasi unohtua, kun ihmetteli teknisesti taitavaa työskentelyä. Etenkin Satu Paavola teki nukeista niin itsenäisiä, ettei tietäenkään pystynyt erottamaan, että nukkien ääni, puheliikkeet, katseet, teot ja alavartalo olivat Satu Paavolaa.
Näytelmässä puhuttiin mukakieliä: mukasaksaa, mukaenglantia, mukaitaliaa, mukakiinaa, mukamitävaan, suomea muutama sana. Niillä muutamalla sanalla ja silloin tällöin hitaasti ja selvästi lausutulla mukakielen mukatutulla sanalla pärjättiin hyvin. Yleisö nauroi hämmentymättä jokaisen tunnistamansa sanan kohdalla.
Musta komedia eteni, kokkiohjelmassa valmistui ruoka ruoan perään. Ensin paistettiin elävä kilpikonna, sitten lapsi, sitten juoksupoika, kolme lasta laitettiin varastoon ja kaiken kauheuden salliva tuottaja jäi odottamaan kohtaloaan keittiönpöydälle. Ehkä yksi näytelmän teemoista olikin elävien olentojen ruoaksi tuhlaaminen.
Nuket edustivat erilaisia kansallisuuksia karrikoituine ominaisuuksineen. Afrikkalainen juoksupoika oli kaikkeen jees jees suostuva ummikko, saksalainen itsekeskeinen ja piittaamaton käskijä, venäläinen hysteerinen viuhtoja, kiinalainen kiero lapsia salakauppaava liikemies. Nuket ovat ihmeellisiä. Jos näiden tyyppien tekemiseen olisi käytetty ihmisiä, olisi kyseessä kolmannen luokan kesäfarssi tai viharikos.
Nukeilta katsoja sietää paljon enemmän kuin ihmisnäyttelijöiltä. Se on nukketeatterin suuria etuja tavalliseen teatteriin nähden. Samoin animaatiofilmit kuten Vaaleanpunainen pantteri, Tom ja Jerry tai Simpsonit antavat kokeilla, miltä mielikuvituksemme luomat omituisuudet ”oikeasti” näyttäisivät. Samoin arkielämässä lapset hakkaavat nukkeja, puhkaisevat niiden silmiä, nyhtävät hiuksia ja lyövät nukeilla toisiaan, roikottavat ne jalasta roskiin. Leikkiä katsova aikuinen ottaa liikuttuneena kuvan ja laittaa sen herttaisten muistojen albumiin. Mutta jos lapsi tekee samat temput toiselle lapselle, siitä on herttaisuus kaukana.
Ihmisnäyttelijät, kokki ja hänen avustajavaimonsa olivat tavallisia ihmisiä, joilla oli yksityiset murheensa televisiostudion ulkopuolella, lapsettomuus ennen kaikkea. Heidän aito ihmetyksensä, epävarmuutensa, vihansa ja kaipuunsa tuli kirkkaana esiin nukkien karikatyyrisiä egoja vasten. Tekijät käyttivät tätä kontrastia hienosti näytelmän hyväksi. Toisaalta siitä seurasi mielestäni myös näytelmän heikko lenkki: Kriisit, tunteet ja surut, jotka katsoja ehti juuri ja juuri rekisteröidä ja mieltää suuriksi asioiksi, ratkaistiin nukkehahmojen kohelluksessa parissa sekunnissa. Lapsettomuus ratkaistiin työntämällä syliin lapsi, vaikeasta esimies-alainen suhteesta selvittiin tappamalla esimies noin vain sydänkohtaukseen jne. Katsojalta jäi katarsis täysin kokematta.
Teatterinuket aikuisten näytelmässä on suomalaisille harvinaista herkkua. Toivottavasti tämä näytelmä on kipinä, joka sytyttää valtaisan innon nukketeatterin haasteellisempaan käyttöön Suomessa.
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Kristina från Duvemåla
Vilhelm Mobergin maastamuuttajaeepokseen perustuva musikaali
Musiikki: Benny Andersson
Dramatisointi: Björn Ulvaeus
Ohjaus: Lars Rudolfsson
Esitys Svenska Teaternissa 13.12.2012
Kauneutta, elämyksiä, järistyksiä
Kristina från Duvemåla -musikaalin lavastus on kuin huippuhyvän lastenkirjan kuvitus. Se on selkeä väreiltään ja muodoiltaan, ja kun nostaa koivukunnaan valkovuokon päälle sijoitetun kurkistusläpän, ruotsalainen maaseutu muuttuu ärjyväksi mereksi tai Lännen äärettömäksi viljalääniksi. Valot toimivat kuin rasvatut salamat, vaihtavat vuorokauden- ja vuodenaikoja, tunteita ja tunnelmia. Musiikki on jatkuvasti loputtomasti täyttä ja värjyy vivahteikkaasti. Näyttelijöiden äänet kohoavat loistosta loistoon mutta soivat yhteen kuin olisivat siamilaisia äänikaksikkoja, -nelikkoja tai -kolmikymmenikköjä.
Lukihäiriö
Ruotsin taitoni ei riitä tekstin yksityiskohtaiseen ymmärtämiseen, enkä ole myöskään tutustunut Vilhelm Mobergin romaanisarjaan. Näyttelijöiden elekieli on onneksi siistiä ja selkeää, valot ja lavasteet ohjaavat ymmärrystä ja toki jotain sentään tekstistäkin aukenee. Mielenkiintoinen kokemus tekstipainotteiselle ihmiselle.
Maastamuuttajien suurin ongelma?
Nälkävuodet, jalkapuuhun sidotut henkisen elämän jalat, sosiaalinen sorto, näännyttävä työ, hengenvaarallinen merimatka, sukeltaminen umpimähkään vieraaseen kieleen ja kulttuuriin, elatuksen huolet, vihollisiksi muuttuvat ystävät, petollinen veli – oi mitä draaman aineksia! Mitähän näistä korostaisi, kun säveltää neljä paksua romaania vajaan kolmen tunnin mittaiseksi musikaaliksi? Mikä on jännite, joka kiristyy katsojan sydämen ympärille kuin peukaloruuvi murtaakseen sen viimeisen aarian virratessa mykistyneeseen katsomoon?
Seksipä se! Kyllä vaan. Pääjuoni näytti nimittäin tältä: Kristina ja Karl Oskar pääsevät vihdoin toistensa kimppuun kun pappi lausuu aamenen. Lapsia syntyy siinä sivussa, joku niistä kuoleekin, mutta uusia on kiva tehdä. Kunnes tulee keskenmeno (kuuletteko miten viulu kerrallaan yhtyy kammottavaan vibratoon?) ja lääkäri kieltää seksin Kristinan hengenmenon uhalla (kapellimestarin kädet viuhtovat ylös alas orkesterimontussa, kaivakaa nenäliinat!), mutta kun niitä lapsia on niin kiva tehdä, niin herrajumala mitä sieltä oikein tulee.... tulee... se kuolema (kuolinaaria alkaa, syleilyä, ikuisuuden henkäys). Mutta onneksi Kristina on saanut seksiä kuolemaansa saakka ja voi näin nukahtaa kuolonuneen onnellisena. Happy nyyhky-end. Siinä sivussa on ihan kivasti selvitty kaikista noista edellä mainituista jokapäiväisistä pikkuhuolista.
Eiväthän oopperoiden tai muidenkaan musikaalien juonet usein tuota painavampia ole. Mutta kun esitys itsessään on näin järkyttävän upea, toivoisi sisällöltä syvyyttä samassa suhteessa. Veikkaan että poliittisesti aktiivin Vilhelm Mobergin eepoksesta olisi löytynyt aineksia monisyisempäänkin ongelmanasetteluun.
Musiikki: Benny Andersson
Dramatisointi: Björn Ulvaeus
Ohjaus: Lars Rudolfsson
Esitys Svenska Teaternissa 13.12.2012
Kauneutta, elämyksiä, järistyksiä
Kristina från Duvemåla -musikaalin lavastus on kuin huippuhyvän lastenkirjan kuvitus. Se on selkeä väreiltään ja muodoiltaan, ja kun nostaa koivukunnaan valkovuokon päälle sijoitetun kurkistusläpän, ruotsalainen maaseutu muuttuu ärjyväksi mereksi tai Lännen äärettömäksi viljalääniksi. Valot toimivat kuin rasvatut salamat, vaihtavat vuorokauden- ja vuodenaikoja, tunteita ja tunnelmia. Musiikki on jatkuvasti loputtomasti täyttä ja värjyy vivahteikkaasti. Näyttelijöiden äänet kohoavat loistosta loistoon mutta soivat yhteen kuin olisivat siamilaisia äänikaksikkoja, -nelikkoja tai -kolmikymmenikköjä.
Lukihäiriö
Ruotsin taitoni ei riitä tekstin yksityiskohtaiseen ymmärtämiseen, enkä ole myöskään tutustunut Vilhelm Mobergin romaanisarjaan. Näyttelijöiden elekieli on onneksi siistiä ja selkeää, valot ja lavasteet ohjaavat ymmärrystä ja toki jotain sentään tekstistäkin aukenee. Mielenkiintoinen kokemus tekstipainotteiselle ihmiselle.
Maastamuuttajien suurin ongelma?
Nälkävuodet, jalkapuuhun sidotut henkisen elämän jalat, sosiaalinen sorto, näännyttävä työ, hengenvaarallinen merimatka, sukeltaminen umpimähkään vieraaseen kieleen ja kulttuuriin, elatuksen huolet, vihollisiksi muuttuvat ystävät, petollinen veli – oi mitä draaman aineksia! Mitähän näistä korostaisi, kun säveltää neljä paksua romaania vajaan kolmen tunnin mittaiseksi musikaaliksi? Mikä on jännite, joka kiristyy katsojan sydämen ympärille kuin peukaloruuvi murtaakseen sen viimeisen aarian virratessa mykistyneeseen katsomoon?
Seksipä se! Kyllä vaan. Pääjuoni näytti nimittäin tältä: Kristina ja Karl Oskar pääsevät vihdoin toistensa kimppuun kun pappi lausuu aamenen. Lapsia syntyy siinä sivussa, joku niistä kuoleekin, mutta uusia on kiva tehdä. Kunnes tulee keskenmeno (kuuletteko miten viulu kerrallaan yhtyy kammottavaan vibratoon?) ja lääkäri kieltää seksin Kristinan hengenmenon uhalla (kapellimestarin kädet viuhtovat ylös alas orkesterimontussa, kaivakaa nenäliinat!), mutta kun niitä lapsia on niin kiva tehdä, niin herrajumala mitä sieltä oikein tulee.... tulee... se kuolema (kuolinaaria alkaa, syleilyä, ikuisuuden henkäys). Mutta onneksi Kristina on saanut seksiä kuolemaansa saakka ja voi näin nukahtaa kuolonuneen onnellisena. Happy nyyhky-end. Siinä sivussa on ihan kivasti selvitty kaikista noista edellä mainituista jokapäiväisistä pikkuhuolista.
Eiväthän oopperoiden tai muidenkaan musikaalien juonet usein tuota painavampia ole. Mutta kun esitys itsessään on näin järkyttävän upea, toivoisi sisällöltä syvyyttä samassa suhteessa. Veikkaan että poliittisesti aktiivin Vilhelm Mobergin eepoksesta olisi löytynyt aineksia monisyisempäänkin ongelmanasetteluun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)