Johtaja

Käsikirjoitus ja esitys: Antti Holma
Ohjaus: Akse Pettersson
Esitys Ryhmäteatterissa Pengerkadun näyttämöllä 11.12.2012 

Kehyskertomuksena katse

Miten valta ilmenee ja miten se aistitaan? Antti Holma on koonnut Johtaja-monologinsa irrallisista valtaa tutkivista katkelmista, joiden lomassa kulkee kehyskertomus viidestä henkilöstä kuntosalilla. Katse on vallan välineistä ylivoimaisin.

Kehyskertomuksen minä tekee piinaavan tarkkoja havaintoja kahdesta tuntemattomasta kaveruksesta, jotka näyttävät valtaavan koko pukuhuoneen. Kaverukset eivät kiinnitä häneen mitään huomiota, eikä heitä näytä lainkaan vaivaavan huomion kohteena oleminen. He tekevät eleitä ja liikkeitä, joita minä ei kehtaisi tehdä edes salassa kotona. Heitä ei hävetä alastomuutensa, he ovat rentoja ja iloisia. Heillä on kiehtovaa valtaa.

Kuntosalilla on myös pyöreä mies, jolla on ahdistavaa valtaa. Minä tekee kaikkensa välttääkseen pyöreän katsetta, mutta tämä ei häkelly vaan tuijottaa ahnaasti ja röyhkeästi. Hän tunkeutuu pukuhuoneessa minän reviirille asettumalla niin, että minän on pakko hipaista häntä ohi kulkiessaan. Minä kokee olevansa täydellisen alistettu, mutta voimaton vaikuttamaan asiaan mitenkään muuten kuin ehkä tappamalla.

Tapahtumiin lisätään vielä kaunis nainen, joka on toisen kaveruksen tyttöystävä. Nainen on kaunis, mutta avuton kuntosalin laitteiden kanssa ja siinä mielessä poikaystävänsä armoilla. Naisen heikkous on kuitenkin myös valtaa, joka saa poikaystävän juoksemaan edestakaisin hänen ja oman laitteensa välillä. Heillä on kummallakin valtaa, he ovat tasan, he ovat tyytyväisiä ja iloisia tässä vallan tasapainossa.

Minä erehtyy katsomaan liian pitkään kaveruksen ja tyttöystävän vuorovaikutusta ja saa kaverukselta kysyvän , mutta kohteliaan katseen. Minä kokee kohoavansa arvokkaaksi, näkyväksi ihmiseksi, koska vallassa oleva ihminen katsoo häntä kuin ihmistä ainakin. Minän itsetunto kohoaa, hän iskee parittoman kaveruksen ja vie tämän kotiinsa. Mutta mitä sitten? Parittomalla ei ole minälle mitään merkitystä ihmisenä. Minä huomaa ettei tavoitellutkaan tätä ihmistä vaan (kuten tulkitsin) sitä tasavaltaa, joka vallitsi kaveruksen ja tyttöystävän välillä. Mutta tasavaltoja ei synny iskemällä ja hallitsemalla. Iskemällä minästä tulikin samanlainen kuin siitä pyöreästä, jonka valta oli alistavaa ja ahdistavaa.

Korkeimman katse

Katsomisen merkitykseen liittyy myös katkelma, jossa vanha nunna tunnustaa Jeesukselle näkevänsä tästä unia. Jeesus on unissa fyysisesti hänen lähellään ja hän havaitsee ja muistaa kaikin aistein joka millin Jeesuksen ruumiista. Miksi uni sitten on nunnalle painajainen? Hän tahtoo Jeesuksen antavan anteeksi ja lopettavan ne unet kerta kaikkiaan. Onko kyseessä seksistinen vitsi nunnien tai ylipäätään kristinuskon kielteisestä suhteesta ruumiillisuuteen ja ruumiilliseen rakkauteen? Ei. Unien tuska ja ahdistus on, että koskaan, yhdessäkään unessa Jeesus ei katso nunnaa, vaan kääntää katseensa hänestä pois, aina pois. Nunna ei koskaan näe Jeesuksen katsetta, ja siksi hän kaikesta läheisyydestä huolimatta kokee olevansa epäonnistunut, vastenmielinen ja Jeesuksen hylkäämä.

Katseella on ääretön valta. Raamatussakin ihminen jatkuvasti anoo Jumalaa kääntämään katseensa hänen puoleensa, ja Jumala taas anoo ihmistä kääntymään hänen puoleensa. Miksi ihmisen ja Jumalan katseet niin harvoin kohtaavat, kun kohtaaminen voisi tuottaa kummallekin syvää hyötyä ja tyydytystä?

Hengellistä johtajuutta Antti Holma käsittelee mielestäni myös laulaessaan Sarastron aarian O Isis und Osiris (komeasti, kuin bassotähtemme konsanaan). Aariassa pyydetään suurten jumalten varjelusta ja johtoa. Sama teema toistui monologin päättävässä sketsimäisessä japanilaisgurukatkelmassa, joka päättyi rukoukseen, että henget ohjaisivat ihmistä, joka etsii kehon ja mielen tasapainoa uudelleensyntymistensä keskellä. Hengille vuodatettiin vuoroin kiitosta ja vuoroin pyyntöjä tehdä rumasta kaunis ja heikosta väkevä. Itse asiassa monologin häntä nappasi tässä kuonostaan kiinni, sillä Holman monologi alkoi katkelmalla, jossa mies luovuttaa johtajan käyttöön koko henkensä, sielunsa, ruumiinsa, työnsä, aikansa, aistinsa, kätensä jne.

Mustavalkoinen valta

Holma pyrki Johtaja-monologissa mahdollisimman neutraaliin ja vähäeleiseen ilmaisuun, aivan kuin kaikki valta ja alistus olisi haluttu karsia pois aiheen käsittelyä häiritsemästä. Väreinä puvuissa ja lavastuksessa olivat musta ja valkea, ainoat poikkeukset omnipotentin koulukapinallisen punainen sulkakynä ja Sarastron ja egyptiläistyyliin pukeutuneen jumalatar-pornodominan kultainen kangas.

Ihmisen elämä vallan ja alisteisuuden ristiaallokossa saa monologissa mustavalkoisen sävyn. Ihminen janoaa vastuutonta alistumista suuren johtajan suojelukseen ja toisaalta on aina vallan nälässä. Monologi on yksinkertaisuudessaan ja huumorissaan pettävän kepeä. Vasta kun jälkikäteen miettii näkemäänsä ja kuulemaansa huomaa aineiston ja ajatusten runsauden, ruuhkan jopa. Mitä eroa lopulta on pikkupojalla, joka kirjoittaa kouluaineen taikasauvasta, jonka avulla kuolettaa kaikki vähättelijät ja rajoittajat, ja toisen sadun kuninkaalla, joka omien tavoitteidensa toteuttamiseksi ja virheidensä peittämiseksi tuhoaa niin läheisten kuin kansalaisten elämän - ja lopulta omansa, mitä eroa? Kumpikin jää lopulta yksin kaiken kostettuaan ja määrättyään, kuin Hitler, joka Perikato-elokuvasta lainatussa katkelmassa huutaa ja raivoaa, mutta tunnustaa lopulta hävinneensä.

Lento

Sirkku Peltola: Lento
Ohjaus: Sirkku Peltola
Esitys Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 28.11.2012

Kaksi suomalasista perusperhettä. Toiselle laatuaika on laatujuomien pohjatonta nauttimista, toiselle kertaluontoinen ahtautuminen markkinavoimien laatimaan lomamuottiin. Lisäksi muutama yksinäinen, joille sallitaan hitusen itsenäisempi ajattelu.

Peltola kirjoittaa ja ohjaa jälleen nähtäväksi pelottavan aitoja ihmisiä ja ihmissuhteita. Näitä on nähty ja silti – tai siksi – ne riipaisevat. Lentokenttä on mahdollisuuksien maailma, portti uuteen, seikkailuihin, rauhaan, lomaan, suhteisiin. Omaisuus on jätetty tuntemattomien käsiin, eikä matkaan lähtijöillä ole muuta turvaa kuin pahvinen lentolippu. Kun lähtö viivästyy niin että ihmisille jää aikaa ajatella tilannetta, he pelästyvät. Vanhat tavat, vitsit, puheenaiheet ja riidat on pian kaluttu loppuun. Mikä kodin olohuoneessa on kotoisaa ja inhimillistä, muuttuu vieraiden katseiden alla noloksi ja rumaksi.

Henkilöt eivät silmiään räpäytä vaikka ympärillä vellovat arabikevään kansannousut, citykanilaumat, oudosti pukeutuvat ja vieraita kieliä haastavat ihmiset. Huoli ja keskittyminen pysyy vain ja ainoastaan omassa itsessä ja läheisissä, kännyköissä ja iPodeissa. Surkeus ei ole nuoressakaan sukupolvessa parantumaan päin, päinvastoin.

Kaikki henkilöt ovat itseensä käpertyneitä taviksia ja siksi jää mietityttämään, millä perusteella kirjoittaja on jakanut heidät lennolle lopulta lähteviin ja kotimaahan jääviin. Kun nuorimmat ja vanhin lähtevät, onko työikäinen väestö tuomittu surkeammiksi kuin he? Vai ovatko nuorimmat ja vanhin niitä, joille mikään ei riitä, jotka eivät pysty löytämään elämäänsä läheltä vaan etsivät pelastusta ja lohdutusta jostain ulkopuolelta, ja jotka syyllistyvät matkaan lähtiessään vielä ilmastonmuutokseen ja kohdemaan asukkaiden hyväksikäyttöön, roskaamiseen ja ylipäätään maapallon tuhoamiseen ja jäävät markkinavoimien armoille? Kummalla ryhmällä on lopulta enemmän viisautta ja hyvyyttä?

Mitä viikossa tai parissa ehtii käsittää vieraasta lomamaasta? Vastapainona valmislomamatkailulle nähdään maahanmuuttajataustainen siivooja, joka on jostain syystä valinnut Suomen ja jakaa elämänsä sen yhteiskunnan ja ihmisten kanssa. Hänellä on tasapainoisin näkemys käsitys sekä lomamaa-Egyptistä että Suomesta.

Tampereen Työväen teatterin suuri näyttämö on tehokkaassa käytössä seiniä myöten. Lentokentän näkymätön ”jumala” asuu kaiken yläpuolella kovaäänisessä ja kuuluttaa sieltä yhä uudestaan lähdön viivästyvän ja tarjoaa naurettavan pieniä lohdutusvälipaloja. Hänkään viis välittää ihmisistä, jotka pelkäävät sekä matkustamista, matkatta jäämistä että kaikkea niiden väliltä.

Dario Fo Eräs Teatterissa

Dario Fo: Kaikki vorot eivät tule varkaisiin ja Maalareilla ei ole muistoja

Ohjaus: Marja Räikkönen, Pirjo Valokorpi

Esitys Eräs Teatterissa 21.11.2012

Hetki pimeydessä ennen kuin esitys alkaa

Miksi Dario Fon suomennettuja näytelmiä ei ole kustannettu kokoelmiksi? Englanninkielisiä käännöksiä kyllä löytyy niin kirjastoista kuin nettikaupoistakin. Suomennetut näytelmät saa luettavaksi tilaamalla ne Näytelmäkulmasta (Nordic Drama Corner Oy) tai käymällä heidän kirjastossaan (avoinna kerran viikossa neljä tuntia).  

Suomessa ei lueta näytelmiä, sanoisi kai kustantaja. Tai siis osteta. Pieni Kirja kerrallaan -kustantamo oli monta vuotta ainoa suomalainen kustantamo, joka julkaisi (myös) oman aikamme näytelmätekstejä ja myi niitä Lasipalatsin kirjakaupassa ja netissä. Nyt on sekin mahdollisuus mennyt, kun kustantamo vaihtoi omistajaa, joka otti hoivaansa kaiken muun muttei näytelmiä. Kansallisteatteri julkaisee heillä esitettyjä näytelmiä, mutta vaikka Kansallisteatteri on uuden kotimaisen näytelmän edelläkävijä, ei sekään kaikkea pysty esittämään saati julkaisemaan.

Mutta että Dario Fo, omintakeinen kaikkia naurattava Nobel-kirjailija! Suomessa voivotellaan valtioita, jotka eivät perusta kansalaisten äidinkielistä vaan antavat julkaista kirjallisuutta vain kaikkien yhtä huonosti osaamalla hallintokielellä. Tai kerätään rahaa, jotta maan pienimmät kaukana täältä oppisivat lukemaan omaa äidinkieltään, mutta itse hivutetaan omaa äidinkieltä niin englanniksi kuin mahdollista. Tai sydämistytään tökeröistä TV:n saippuasarjan suomennoksista, mutta viis veisataan siitä, että maailmanluokan klassikkoteoksia ei ole nautittavissa suomeksi.

Eräs Teatterissa

Kaikki vorot eivät tule varkaisiin ja Maalareilla ei ole muistoja ovat tekstivyöry, joka flirttaa katsojan kanssa armotta kymmenin silmäripsin ja huulin. Yhteiskuntakritiikin poikineen nielee purematta, kun suu ammottaa loksallaan. Dario Folla ei mielikuvitus lopu, ja ihan kaikki on mahdollista. Teksti pitäisi saada vielä itsekseen lukea monta, monta kertaa.

Eräs Teatteri ei ole päästänyt itseään helpolla. Lavastus ja puvustus on ajateltu loppuun asti ja pienelle näyttämölle on saatu sopimaan luontevasti kaikki tarpeellinen kahdeksaa näyttelijää myöten. Puheen selkeys ja kuuluvuus on esimerkillistä kautta joukon, aito tekemisen innostus näkyy ja koreografia on näppärästi ja luontevasti ohjattu.

Fon teksti on näennäisessä keveydessään kova pala. Tuli tunne, että tekstin eloisuus ja oveluus ei vielä ollut täysin imeytynyt näyttelijöiden olemuksiin. Puheen selkeyteen pyrkiminen kostautui rytmin ja elekielen jähmettymisenä. Tanssittiin jenkkaa sen sijaan olisi ryhdytty notkeaan sävytanssiin nopea, hidas, nopeanopea, tauko, hidas, sivulle, nopea, tukka hyvin, nopea jne. Mitä enemmän porukkaa oli näyttämöllä, sitä vähemmän roolihenkilöt erottuivat toisistaan. Aavistus roolipersoonista oli kyllä aistittavissa, ja ne pääsevät esiin, kun näyttelemisestä rohkaistutaan esityskertojen myötä olemiseen, niin paljon intoa ja omistautumista oli nähtävissä. Mielenkiintoisimpina roolitöinä jäivät mieleen Varas (Harri Laine), Leski (Pirjo Valokorpi) ja Anna (Hannele Myllyntausta).

Eräs Teatteri on Hämeenlinnalle korvaamaton lahja. Peräänantamaton työskentely oman näyn toteuttamisen hyväksi ja vielä näin isolla joukolla vapaaehtoisesti sitoutuen tuottaa iloa paitsi täydelle katsomolle myös koko kaupungille. Menkää katsomaan ja nauttikaa esityksestä!

Kotimaisen näytelmän festivaali

Kotimaisen näytelmän festivaali Kansallisteatterin Lavaklubilla 8.-10.11.2012

Järjestäjät: näytelmäkirjailijayhteisö Teksti ja Kansallisteatteri

Aitiopaikka uuteen kotimaiseen näytelmään

Tänä vuonna Suomen teatterien ohjelmistossa on edellisvuosiin verraten  kolminkertainen määrä uusien kotimaisten menestysromaanien dramatisointeja, alkuperäisnäytelmien (eli alunperin näytelmäksi kirjoitettujen tekstien) kustannuksella. Miksi?

Näytelmäkirjailijayhteisö Teksti on hereillä. Toista kertaa se järjesti Kotimaisen näytelmän festivaalin, jossa tutustuttiin uusiin, valmistumassa oleviin näytelmiin monessa muodossa. Olisi luullut tilaisuuteen änkeävän pimeänään teattereiden johtajia ja muuta päätösvaltaista väkeä, jottei tarvitse tulevaisuudessa ostaa teatteriin sikaa säkissä. Ehkä heitä väkijoukossa olikin, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin näytelmäkirjailijoita, näyttelijöitä, ohjaajia ja muuta yleisöä. No, onneksi ainakin heitä kotimainen alkuperäisnäytelmä kiinnostaa.

Kokonaisia näytelmiä esitettiin lukudraamoina neljä, joista kolme pääsin kokemaan. Lukudraamassa näytelmä esitetään paperit käsissä ilman lavasteita tai sen kummempaa, istualtaan tai liikuskellen, mutta niin vain esitykset elävät ja kuulijan mieli sähköistyy täydentämään puuttuvat elementit itse. Ammattinäyttelijät ja -ohjaajat olivat tehneet hyvää työtä muutamassa harjoituspäivässä.

Miko Kivisen Kali Yuga - pimeyden aika oli aikuisten julma satu, jossa hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja, mutta auta armias sitä, joka erehtyy kurkottamaan luokkarajojen yli. Rakastaako kukaan enää sitä joka saa opetuksen? Kuinka paljon paha saa palkkaa?

Paula Salmisen näytelmä Erkat ja tavikset on suunnattu alakoululaisille, mutta näytti tuo puhuttelevan myös aikuiskatsojia. Mitä erkat ja tavikset ajattelevat toisistaan ja kuka haluaisi olla tavis, kun voisi olla jotain erityistä? Integroituisivatko oppilaat paremmin keskenään, jos aikuiset eivät luokittelisi heitä keskenään erilaisiksi? Luokan työrauha ja ystävyys on tärkeä asia, eikä vain tavisten mielestä.

Okko Leon näytelmässä The Everlast kuuseen kurkottava bändi kapsahtaa katajaan, mutta ulkoista tappiota tärkeämpi juoni on bändin jäsenten vahvistuva solidaarisuus ja kasvu yhteiseen vastuuseen. Hääbändi tekee työväentalon takahuoneessa hurjia henkisiä käännöksiä ja yleisö nauraa minkä ehtii.

Festivaalilla kuultiin myös useita dramaslam-sessioita. Runouden parista napattu idea on, että näytelmien kirjoittajat lukevat yleisölle kehitteillä olevaa tai valmista näytelmäänsä täsmälleen viiden minuutin ajan, toinen toisensa jälkeen. Ehdin seurata vain lauantain lastennäytelmä-dramaslamin, mutta siinäkin näki, kuinka huikea tyylien ja ajatusten kirjo olisi lapsille (ja aikuisille) tarjolla, jos teatterit tuottaisivat esityksiksi Suomen kulttuurista ja taiteellista pääomaa. Suomen näytelmäkirjailijat eivät todellakaan kirjoita ”aina vain sitä yhtä ja samaa”. Sitä on pikemminkin tarjolla kauppakeskuksissa shoppailun lomaan järjestetyissä lastenviihdyketuokioissa, joita esimerkiksi festivaaliviikonlopun aikana joutui kuulemaan Kampin kautta kulkiessa.

Festivaaliin kuului myös yleisöltä suljettuja ammattilaisten työpajoja, joiden tuloksista yleisö pääsi nauttimaan perjantaina, kun esitettiin demokohtauksia ns. esitettäväksi mahdottomista teksteistä. Demoissa oli mukana ylilentoisen taiteellisia tekstejä, mutta myös hienosti avautuvia helmisimpukoita kuten kohtaus Laura Collianderin näytelmästä, jossa nykyaikaa tulkitaan maailmansyntymyyttien kautta.

Festivaalin suuren paneelikeskustelun aiheeksi oli valikoitunut dramatisointien ja alkuperäisnäytelmien erot näytelmäkirjailijan työn kannalta. Mutta se on pitkä juttu ja siitä toiste enemmän, toivottavasti.

Perheistä parhain

Perheistä parhain

Käsikirjoitus ja ohjaus: Pentti Järvinen

Esitys Hämeenlinnan teatterissa 7.11.2012

Esitys alkaa hykerryttävällä TV-ohjelmamuistumalla. Esirippuun heijastetaan alkutekstijakso, jonka värimaailma ja grafiikka tuo mieleen perhe- tai lastensarjat. Videon taustakuvana värjyy ryijy, jonka ympärille näytelmän tapahtumat kiertyvät.

Positiivinen yllätys oli, että pikkujouluaikaan kantaesitetty näytelmä ei elänyt viinasta ja seksistä vaan löysi ylenpalttisesti huumoria jokapäiväisemmästä elämästä. Teksti oli tasaisen varmaa sanaleikkiä, joka ilahdutti mieltä ja sydäntä. Käänteitä riitti, suurempia ja pienempiä niin ettei ääneen ehtinyt nauraa. Kaikki tämä asiallisen pätevällä näyttelijäntyöllä, eikä ohjauskaan sortunut tekotaiteellisin ylilyönteihin tai suosion ostamiseen, vaan keskittyi palvelemaan huumorin kukan arkaa hipiää. Teatteri-ilta oli viihdyttävä ja rentouttava, muttei seurannut teatterin ulko-ovea pidemmälle. Liekö se aina tarpeenkaan.

Käsikirjoittaja–ohjaaja Pentti Järvinen nimittää teostaan käsiohjelmassa asennekomediaksi. Vanhojen TV-perhekomedioiden nykynolo asenteellisuus päivitetään nykyaikaan niin, että katsoja humpsahtaa nauraessaan samaan asenteellisuuden kuoppaan, jota vanhempiensa elämässä kauhistelee.

Mille asenteille Järvinen pistää katsojan nauramaan? Mikä tässä päivässä on ylivanhaa tai uutta, tuulipuvuksi kelvotonta hörselöhuttua? Erotin ainakin seuraavia asenteita: juristi- ja lääkäriammattien ihailu, ei-esittävä taide, tee-se-itse-taiteilijat, ylenpalttinen luonnonsuojelu, rakennusbisneksen poliittinen ja taloudellinen suhmurointi, psykoterapiailu, new age -tyyppinen tee-se-itse-terapia ja ylipäätään henkinen hörhöily.   Positiivisina asenteina esitettiin muun muassa taiteilijuus, johon tullaan koulutuksen kautta, kiihtymätön keskustelutaito ja avoimuus ydinperhepoikkeamille.

Vanhoissa perhesarjoissa onnellinen loppu merkitsi isän ja äidin rauhallista kahvinhörppyytä kyynärpäät keittiönpöydän vahakankaaseen nojaten. Tarjolla oli kotona leivottu pullapitko. Perheen nuoret hakkasivat päivän viimeistä mottia saunan lämmikkeeksi. Ulkona leijaili lunta rauhalliselle kylätielle tai linnut lauloivat viinimarjoja pullistelevissa puskissa.

Perheistä parhain -näytelmän onnellinen loppu koitti yöllä. Miehet joivat toveruuden merkiksi lasillisen viskiä ja lähtivät grillin kautta kotiin, naiset lähtivät keskenään ihailemaan yhden kotia ja tekstiilejä ja nuoriso hengaili ja pussaili leikkikentän kiipeilypuissa ja puhui suuria. Isovanhemmista yksi oli kuollut, muita ei mainittukaan. Ehkä hekin elivät onnellisina eristettyinä vertaistensa joukkoon palvelukotien holveihin.

Kenttä

Okko Leo: Kenttä
Ohjaus, sovitus, lavastus ja tuotanto: Mikko Roiha
Esitys Tampereen Työväen Teatterissa 24.10.2012 

”Kenttävahtimestarit Esa ja Antero joutuvat epätoivoissaan kuvittelemaan oman elämänsä: toiveensa, pelkonsa, rikoksensa ja jopa riistonsa. Millään teoilla ei ole merkitystä tai vaikutusta kentän ulkopuolella.” kirjoittaa Okko Leo Kenttä-näytelmän käsiohjelmassa.

Näytelmän henkilöt Esa ja Antero ovat ihmisiä, joiden asioista ennen vaaleja ollaan kovasti huolissaan eli vajaasti ja pitkään työkyvyttömiä. Päättäjät höyläävät lantin sieltä ja toisen täältä ja heittävät siivut hankkeille ja projekteille, joiden tavoite on järjestää työtä jokaiselle vähäosaiselle, jotta tämä tuntisi itsensä arvokkaaksi ja mielekkääksi. Kun työ on järjestetty, päättäjä häipyy paikalta kuin Raakkosen, Esan ja Anteron pomon, Lada.

Kuinka moni työntekijä odottaa kellokortilla seuraavaa minuuttia ennen kuin leimaa ulos, venyttää työehtosopimuksen mukaista ruokataukoa minuuttitolkulla ja tulostaa netistä kakkureseptin työnantajan paperille työnantajan tulostimella, musteella ja ajalla? Kaikkea tätä rikoksen määrää työntekijä kantaa suljetuin suin ja odottaa yt-neuvotteluja kuin tuomiopäivää, jolloin ”kirjat avataan ja kukin tuomitaan tekojensa mukaan”. Jokainen pomon lähettämä tiedote, kutsu, virkistyspäivä tai sääntöesitys on syyte, kuritus ja pakko. Syyllisyys kalvaa, mutta syy on pomon. Hän on kaikkitietävä ja -näkevä typerä laiskiainen, joka käyttää kaiken aikansa työntekijän säälimättömään tarkkailuun ja ahdisteluun. Kapina elää.

Todellisuudessa pomo ei voisi vähempää välittää. Hänen ajatuksensa ja aistimensa ovat aivan muualla. Firman kohtalo ratkaistaan toisten pomojen kanssa hallituksissa, valtuustoissa, pankeissa ja pörsseissä. Työntekijät istuvat sillä välin työpisteissään ja kuvittelevat itsensä vuoroin kääpiöiksi ja jättiläisiksi, päähän potkituiksi raukoiksi ja ay-jumaliksi. Esa ja Antero pukeutuvat välillä verkkareihin, välillä bisnespukuihin, välillä pelkäävät Raakkosen Ladan ilmestymistä, välillä vangitsevat Raakkosen urheilukentän koppiin kidutettavaksi (tämä kohtaus on tosin Mikko Roihan ohjauksesta jätetty pois).

Kaksi naista esittää Esaa ja Anteroa ja muutenkin sukupuolisuus on kuvittelun asia. Kun rakkautta ja läheisyyttä ei elämässä ole, Esa ja Antero kuvittelevat olevansa rakkaita toisilleen - välillä parhaat ystävät, jotka hengaavat viikonloputkin yhdessä, välillä seurustelemaan hankkiutuvat tyttö ja poika. Todellisuus tunkee esiin sillä hetkellä, jolloin kuvitelma on kauneimmillaan ja silloin, kuten Antero sanoo, tulee epäturvallinen olo: oma mitättömyys paljastuu ja kuvittelun tarve kiihtyy kiihtymistään. Ihminen pakenee mihin tahansa, kiireeseen, työhön, epätoivoisiin ihmissuhteisiin, kauppaan, pikavippeihin.

Kenttä-näytelmä pistää katsojan lujille. Ensinnäkin siitä syystä, että teksti on harvinaisen taitava, ilmeikäs ja monitasoinen, eikä esitys tarjoa montakaan hiljaista mietintähetkeä . Toiseksi koska näytelmän absurdius ei etäännytä tapahtumia tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan tietyille ihmisille tapahtuvaksi, vaan läjäyttää yhteiskunnallisen unohdetuksi tulemisen jokaisen kohtaloksi. Kuka tänä päivänä todella kokee elävänsä samaa elämää kuin kymmenen tai satatuhatta muuta saman kunnan asukasta? Unohtaminen on edellytys ja alku sorrolle, joka päättyy kuolemaan. Kuinka niin kuolemaan? Ihmisiä nyt väistämättä kuolee joka päivä, kuka niitä nyt kaikkia voisi muistaa, edes huomata...

Pian koittaa aika

Line Knutzon: Pian koittaa aika

Suomennos: Eira Johansson

Ohjaus: Maiju Sallas

Esitys: Riihimäen teatteri, 11.10.2012

Line Knutzonin näytelmän teksti on kuin modernin sinfonian partituuri. Ällistyttäviä sointi- ja soitinyhdistelmiä, irrallisia ja yhteen rypistettyjä ääniä, teemoista ei harmaintakaan havaintoa, ensiviulu kuulostaa tuubalta ja harppu saksofonilta. Äänien hyörinää kuuntelee korvat pystyssä ja viimeisen sävelen soitua loppuun nyökkää ihmeissään: sellaista elämä on. Knutzonin kieli - Eira Johanssonin suomentamanakin - ilahduttaa sekä päätä että sydäntä.

Pian koittaa aika -näytelmässä kaikki etsivät rakkautta, ja löytyyhän sitä vaikkei helposti, eikä se pysy hyppysissä kuin hetken kerrallaan. Mutta mitä siitä, sillä eletyt hetket elävät ikuisesti. Mikään tapahtunut ei muutu olemattomaksi, ei hyvä eikä paha. Mitä enemmän ikää tulee, sitä vinhemmin karuselli pyörii ihmisen mielessä, kun kaikki menneet hetket pulpahtelevat mielen pinnalle. Ihmisen elämä ei ole kuin elokuva, se on lukematon määrä elokuvia, ja läheiset ovat armottomia elokuvakriitikoita.

Esitys tempaa mukaansa kuin tuulenpyörre, kieputtaa, hengähtää, imaisee taas, nostaa ilmoihin – ja väliajan jälkeen mätkäyttää maahan ja tyyntyy. Ensimmäisen näytöksen eloisa rytmi katoaa väliajan jälkeen mihin lie. Näyttelijät haahuilevat syntymäpäiväpöydän äärellä yrittäen keksiä jotain tekemistä seuraavaa puheenvuoroa odottaessaan. Teksti on edelleen herkullista, mutta sinfonisuus vaimenee selitteleviksi sooloiksi. Onko ensimmäisen näytöksen absurdi ryhmäravi alkanut hengästyttää kirjoittajaa (vai ohjaajaa?) niin, että hän on tuntenut tarvetta ratkaista katsojan puolesta ihmissuhteiden salat, joita katsoja ei ole ehtinyt edes ihmetellä.

Näyttämölle astuu perheen eläkeikäinen lapsi - vaaran merkki kuolemaansa pelkäävälle vanhempien sukupolvelle. Lapsi hoitaa roolinsa asiallisesti pois, puhuu säädetyt repliikit, maalaa sovitun inkkarinaamion ja siirtyy paikasta toiseen ohjauksen mukaan, mutta on kummallisella tavalla irti kaikesta muusta näyttämöllä olevasta ja tapahtuvasta. Lapsi yrittää olla yhtaikaa lapsi ja eläkeläinen, ei siis vuorotellen vaan yhtaikaa, ja eihän sellainen onnistu edes niin kokeneelta näyttelijältä kuin Esko Rissanen. Liekö näytelmän harjoitusaika loppunut kesken ja ohjaaja joutunut siirtymään toisiin töihin siinä vaiheessa, kun toisesta näytöksestä on suunniteltu vasta toiminnan perussuunnat?

Toisen näytöksen syndroomaan olen törmännyt aiemminkin: alku vetää, imee, vie mukaansa, mutta väliajan jälkeen harhaillaan laiskasti selittelyjen aavalla merellä. Sanovat että draama on kirjoittamisen vaikeimpia lajeja, ja totta se onkin. Kirjoittajan jälkeen koetteelle joutuvat ohjaaja ja vielä näyttelijät ja muu taiteellinen henkilökunta. Harvoin kaikki yltävät parhaimpaansa yhtaikaa samassa tuotannossa, ja yhtä harvoin kaikki epäonnistuvat yhtaikaa. Myötämielinen katsoja tyytyy tilanteeseen ja nauttii onnistuneista osatekijöistä niin syvästi kuin mahdollista. Epätäydellisyyksistä huolimatta Riihimäen teatterin esitys Pian koittaa aika on kokemisen arvoinen kuin itse elämä. Ja Tatu Siivosen roolityö!

Ylihuomenna hän tulee

Ylihuomenna hän tulee - taivaallisen anarkistinen komedia
Käsikirjoitus: Lauri Maijala
Ohjaus: Linda Wallgren
Rooleissa: Janne Hyytiäinen, Minna Suuronen, Taisto Oksanen, Pyry Nikkilä, Miika Laakso ja Emmi Parviainen
Ryhmäteatteri, ennakkoesitys 3.10.2012 Pengerkadun näyttämöllä


Elävä traktaatti
Ryhmäteatterin Ylihuomenna hän tulee yllätti kuin Jeesus. Mitä siitä tulee, kun nuoret energiaa uhkuvat teatterintekijät, joille edes Mannerheim ei ole ollut pyhä, saavat käsiinsä Jeesuksen? Olin valmistautunut pahimpaan, mutta huomasin katsovani elävää traktaattia. Katsokaa itse ja todetkaa sama! Loppusuoralle saakka ajattelin, että tällä esityksellä Ryhmäteatteri pitäisi ehdottomasti kutsua esiintymään kirkon ja seurakuntien suuriin tapahtumiin.

Syrjähdys sivupolulle: Traktaatteja, noita muutamasivuisia näin-sen-teet-lehdykköjä, joissa esitellään Jeesus ratkaisuksi ihmisen syntiin ja kuolemaan, nimitetään näytelmässä pamfleteiksi. Mielenkiintoinen sanavalinta. Kaupalliset kustantajat ovat julkaisseet viime vuosina yhteiskunta- ja etiikkakriittisiä pamfletteja keskustelua herättämään. Olisivatpa tienneet ennen turhaa yritystä, että herätyskristilliset kustantajat ovat julkaisseet niitä näköjään jo vuosikymmeniä, eikä mitään keskustelua ole herännyt niiden kesken, jotka niitä lukevat.


Ihmiset odottavat - Jeesus ei
Näytelmän nimi viittaa Samuel Beckettin klassikkonäytelmään Huomenna hän tulee. Siinä kaverukset odottavat ja odottavat jotakuta, eivät oikein tiedä ketä, mutta ei hän sitten tulekaan vielä tänään, kukaties huomenna. Mutta Maijalan näytelmässä Jeesus saapuu ryminällä täsmälleen ilmoittamallaan hetkellä. Odottajien - viiden virkaihmisen - pahin painajainen käy toteen. 

Odottaessaan virkamiehet elävät jokapojan elämää. He kelluvat ja vellovat ylös alas hyvän ja pahan aalloilla ja pelkäävät ajautuvansa jompaankumpaan rantaan. Tietoisuus Jeesuksen tulosta ahdistaa. Silloin kaikki ynnä maailma tuhoutuvat, jos työt ovat kesken. Mutta ei Jeesus olekaan mörkö. Hänelle pystyy puhumaan suoraan ja avoimesti tilanteestaan ja hän on hyvä kuuntelija.


Keskeneräisyyksiä
Jeesuksen roolihahmossa on kiusallista ristiriitaisuutta. Hän saapuu lauleskellen itsevarmana auktoriteettina, mutta ihmisiä kuunnellessaan pyörittää ilmeettömänä silmiään kuin kuuromykkäsokea karjalaisten kesäjuhlilla. Pertun roolihahmoa kirjoittaessaan Maijala lienee liikaa innostunut Teuvo Hakkaraisen kommelluksista, sillä Pertun oma sielunelämä jää toissijaiseksi hänen toimiessaan Hakkarais-lööppitelineenä. Toista (?) uskovaa ihmistä edustava roolihenkilö Liisa, on myös poimittu suoraan lööppipuusta. Ilmeisesti komediallisuuden varmistamiseksi. Silti Maijalan tekstissä yksinkertaistetutkaan hahmot eivät lopulta ole yksinkertaisia, eivätkä pääse pilaamaan näytelmän ydinsanomaa.



Ratkaisukristillisyys
Kun Jeesus vihdoin aukaisee suunsa virkaihmisten selittelyhelvetissä, hän puhuu vaikuttavan raikkaasti ja yksinkertaisesti. Älkää pelätkö! Jeesus on virkaihmisten kanssa ikuisesti tekivät he millaisen ratkaisun tahansa. Niidenkin kanssa hän kulkee, jotka eivät ota häntä vastaan vaan päätyvät ns. lopulliseen ratkaisuun. Ihminen voi valita, jatkaako hän siistiä sisätyötä Jeesuksen kanssa suorittaen tehtävän toisensa jälkeen vai lähteekö hän maailmaan kohtaamaan lukemattomat ulkopuolella vaanivat viholliset. 

Joka suuntaan repivä vapaus on turvallista siinä mielessä, että ihmisen ei tarvitse luopua mistään eikä sitoutua mihinkään. Mutta näytelmän Jeesus vaatii, että ratkaisu on tehtävä. Jostain pitää luopua ja johonkin pitää sitoutua. Se on lopulta kamalinta mitä ihmiseltä voidaan vaatia, ja Jeesuksen vaatimus johtaa tiettyihin seurauksiin, arvatkaa vaan...


Lopun ajan kummastukset
Vapisuttavan ensimmäisen lopun jälkeen näytelmä jatkuu jonkinlaisella epilogilla, joka tuntuu sanovan: ”Ei vaiskaan!” Ikuisuudessa kokoontuvat suuret kuolemattomat, joille ratkaisujen tekeminen on yhtä vaikeaa kuin ihmisparoilla 

Ehkä oli ajateltu alleviivata, että ”niin taivaassa kuin maan päällä”, mutta mielestäni epilogi hönki pikemminkin tekijöiden alemmuudentuntoista pelkoa siitä, että yleisö saattaisi kaikesta nähdystä suuttua tai hämmentyä. Tunne kasvoi entisestään, kun profeetta Muhammedia ei uskallettu tuoda lavalle roolihahmona, vaan hänet korvattiin viestiä tuovalla vaimollaan. Onko kiihkoislamin pelko jo todella näin arkipäivää Suomessa, rohkeimpienkin nuorien taiteilijoiden työssä?

Tulipunainen hevonen

Tulipunainen hevonen
Käsikirjoitus ja ohjaus: Antti Hietala
Dramaturgi: Jani Volanen
Esitys: Q-teatteri 26.9.2012

Esirippuun on kuvattu Jeesuksen kasvot, tuo tuttu optinen harhakuva, jossa ensin näkee loskaisen pälven keväthangessa. Mitä kaikkea tapahtuu ennen kuin esirippu repeää ylhäältä alas asti ja näytelmän Jeesus joutuu tekemään itse päätöksen elääkö vai kuollako?

Näytelmän päähenkilö on Jani Volasen esittämä Kosti-Timo, joka kokee elämänyhteyttä Jeesuksen kanssa. Hän on yhtä hylätty, yksin ja ulkopuolinen ja haluaisi korvaukseksi saada aikaan merkittäviä tekoja, olla jotain. Ensimmäinen hylkäämiskokemus ei johdakaan kuoleman jälkeiseen taivaan iloon kuten Raamatussa, vaan Kosti-Timo jää roikkumaan kahden kuoleman välille ja piiloutuu näytelmän Jeesuksen tapaan erämaahan paljastamatta itseään kenellekään.

Näytelmän naiset ovat armon ja rakkauden sanansaattajia. Jeesuksella on Maria Magdaleena ja Susanna, Kosti-Timolla vaimo, terapeutti ja opetuslapset, jotka palvovat heitä. Juudas kiristää ja uhkailee Jeesusta, Kosti-Timo näkee kauhuja kaikkialla ja ravaa elämänsä läpi kuin Ilmestyskirjan tulipunainen sodan hevonen. Rakkauden ja armon sanoma on Kosti-Timon kohdalla kuin kastelisi erämaata lusikallisella vettä. Hän huolii turvakseen vain ehdotonta valtaa, Jeesus turvautuu Marian rakkauteen.

Kun esirippu repeää kahtia, Jeesus ja Kosti-Timo joutuvat paljastetuiksi ihmisten edessä. Jeesus valitsee silloin rakkauden ja armon ja suostuu kuolemaan odottaen toista tulemistaan. Kosti-Timo uhoaa viimeisessä monologissaan, seurapuheessa, tulevansa vielä takaisin voittajana eikä kuolevansa koskaan. Ymmärtääkö hän armosta ja rakkaudesta edelleenkään mitään vai joutuuko tuhoutumaan Jumalan koston välikappaleena kuin tsunamissa kuollut tyttö, jonka kuoleman syiden erilaisia hengellistäjiä hän syyttää sydämensä kyllyydestä näytelmän avaavassa seurapuheessaan.

Tulipunainen hevonen käsittelee ihmisen hengellisyyden ja psyyken vuorovaikutusta paljon monipuolisemmin kuin karikatyyrimäisten ”raamattupiirikohtausten” perusteella luulisi. Näytelmän tekijät ovat hartaudella tutustuneet persoonallisiin hengellisiin yhteisöihin ja tehneet tarkkoja havaintoja. Näytelmä on hyvä peili meille kaikille hengellisen toiminnan aktiiveille, mutta ei siksi että se näyttäisi meidät naurettaviksi. Komiikkaa toki löytyy niin että itselleen on ihan pakko nauraa, mutta pysäyttävästi näytetään, kuinka yleisinhimillisiä ja raadollisia ovat monet pelit, joita kuvittelemme Pyhän Hengen jumalalliseksi johdatukseksi ja Jumalan rakkauden avaamiksi salaisuuksiksi.  

Näytelmäkakussa on monta herkullista kerrosta ja maku on mainio, mutta miksi kermavaahtoa on aina niin paljon? Mielenkiintoisin ja antoisin osuus ovat henkilöiden sisäinen elämä ja väliset suhteet. Näiden draamalliseen kestävyyteen ei näköjään ole uskottu, vaan mielenkiinnon herättäjiksi juoneen on sotkettu kaikki lööpit mitä uskonnollisen elämän piiristä on viime vuosina keksitty. On henkistä ja hengellistä väkivaltaa niin kokoussaleissa kuin uskovaisten perhe-elämässä, vaimoja, lapsia ja eläimiä tapetaan kirveellä, isät ja sukulaiset käyttävät hyväksi lapsia, rakkaus kuristaa elämänpiirin tukahduttavan ahtaaksi, kuullaan vainoharhaisia ääniä, vanhempia ja lapsia erotetaan toisistaan, samoin pariskuntia, ja niin edelleen.

Tommi Korpelan esittämä Toikka johtaa pientä seurakuntaa ja on lisäksi mukana Kriminaalihuoltoyhdistyksen toiminnassa (mikä on varmaan täytynyt ympätä juoneen vain siksi, että Kosti-Timon menneisyys saataisiin paljastettua). Toikka kutsuu katsojat sisään rakkauden ja armon täyteisellä kutsupuheella. Korpela on näytelmässä toisessakin samantapaisessa roolissa, mikä vaikeuttaa juonen käsittämistä. Akselina hän nimittäin on mukana erään toisen, karismaattisen seurakunnan johtotiimissä. Tässä seurakunnassa alkavat Timon hengelliset hylkäämiskokemukset, joita hän matkii myöhemmin Kostina kuin apina, aivan kuin Kosti-Timolla ei olisi aivojen paikalla kuin tulipunaisen hevosen kavioiden kopinanauhoite.

Patriarkka

Juha Jokela: Patriarkka (Kansallisteatterin 140-vuotisjuhlanäytelmä)
Ohjaus: Juha Jokela
Esitys: Kansallisteatteri, ennakkonäytös 17.9.2012


Tekniikkaa liikaa, suomea liian vähän

”Jos näyttämölle tuodaan pistooli, sitä on käytettävä.” Näin sanotaan esineistä, joita katsojan huomattavaksi tuodaan, niillä jokaisella pitää olla rooli näytelmässä. Mutta jos katsoja ei näe Kansallisteatterin uusinta huipputekniikkaa, nippeli- ja nappelirivistöjä joilla hallitaan satoja näyttämön pimeyteen piilotettuja lamppuja, hissejä, liukuja, vekottimia, vitkuttimia, virtuaaliseiniä ynnä muuta, paljon muuta, niin onko niitä kuitenkin pakko kaikkia käyttää? Ilmeisesti on. Tai sitten teatterissa pitää valtaa ”hyvä nörttiveli”-verkosto, johon Patriarkka-näytelmässäkin viitataan.

Tekniikan runsaudesta on toisinaan iloa silmälle, ei siinä mitään, mutta esimerkiksi moni kohtaus vaihtuisi sujuvammin, jos näyttelijät yksinkertaisesti poistuisivat ja saapuisivat ns. verhoista ilman että lattiahissi työturvallisuusvauhdilla matelisi ylös ja alas. Keskeinen juhlapäivälliskohtaus olisi yhtä hyytävän tehokas, vaikka lintuperspektiivipeiliä ei hiissattaisikaan pöydän ylle.

Kaikista teknisistä mahdollisuuksista huolimatta näytelmässä kuultuja lauluja ei tekstitetty suomeksi, ainakaan vielä ennakkonäytöksessä. Toivottavasti edes sitten käsiohjelmassa. Syvämietteiset englanninkieliset laulut ilmaisevat kai tärkeitä asioita henkilöiden ajatuksista ja näytelmän teemasta, myös koko näytelmän loppulauselman. Niitä eivät voi ymmärtää muut kuin ne, joille kyseiset laulut ovat ennestään tuttuja. Ihan kansallisen suomenkielisen teatterin kunnia-asia olisi edes 140-vuotisjuhlanäytelmässään ilmaista itsensä suomeksi. - Ellei ole niin, että laulujen sanat olivat merkityksetöntä höpötystä, jonka tarkoitus on vain osoittaa, kuinka pihalla identiteetistään näytelmän ”nuori sukupolvi” on.

Tekniikasta ja nice musicista huolimatta koskettavimmat hetket ja näytelmän pääosa koostuu perinteisistä roolihenkilöiden kohtaamisista kasvokkain erilaisissa tilanteissa. Juha Jokela on riisunut roolihenkilöistään kaiken näyttelijämäisyyden ja siksi aivan yksinkertaiset keskustelut pistävät katsojan ahtaalle omatuntonsa kanssa. Kun nuori polvi provosoi päivälliskeskustelua puhumalla viivasuoraan, ei tarvita kuin suora hellittämätön katse ja kohtelias tarkentava kysymys, niin räkättirastas hiljenee. Patriarkassa ei näytellä vaan ollaan ihmisiä. Kukaan ei ole läpeensä paha tai hyvä, vaan kaikki tekevät virheitä, jotkut korjataan, joitain ei osata tai haluta korjata.


Strategia ja taktiikka

Patriarkassa vanhempi sukupolvi esittäytyy strategian ja taktiikan taitajana. Strategiana on saada Suomi nousuun ja taktiikkana erilaiset rakennusprojektit, henkilökohtaisten suhteiden ja poliittisen voiman käyttö. Shakinpeluu on strategian ja taktiikan kuninkuuslaji. Kun shakin pelaamiseen oikein keskittyy, ei pysty kovin tarkkaan kuuntelemaan muita, nuorta sukupolvea etenkään. Nuori sukupolvi on isän kädestä opetettu shakin saloihin. He oppivatkin ylimielisen suhtautumisen häviäjiin, nöyryyttämisen, mutta jättävät koko pelin kun alkavat pelätä, että epäonnistuisivat ja saisivat itse samanlaista häpeällistä kohtelua.

Nuori polvi on nauttinut vanhempiensa strategian siunauksista. Se on käynyt kouluja ja maailma näyttäytyy sille kaikessa laajuudessaan täynnä kriisejä, terroria ja uhkia. Se pelkää ydin- ynnä muita katastrofeja ja henkilökohtaista epäonnistumista, etsii syyllisiä ja pakenee niin totuutta, vastuun ottamista kuin ristiriitaisia ihmissuhteitakin.

Vanhempi polvi on tehnyt työtä Irakissa ja Suomessa ja asunut Ranskassa, vaikkei ole kovin perillä ydinvoimaloista tai huipputietotekniikasta vaan keskittyy suvunjatkamisen ihmeisiin. Vanhempi polvi löytää syyllisyyttä paitsi toisissa, myös itsessään, tekee strategisen valinnan selvittää sotkut ja oikean taktiikan turvin löytää uuden elämän, jota lähti Suomesta hakemaan, ja rakkauden sen lisäksi.


Myyräntyötä

Patriarkka jää huomaamatta kytemään ajatuksiin. Parin päivän kuluttua muistan muutaman tekniikan avulla luodun hienon näyttämökuvan, mutta yhä enemmän ja enemmän roolihenkilöiden kohtaamisia, jotka avuttomassa aitoudessaan tulevat saumattomaksi osaksi omaa elämää ja sen ympärillä tapahtuvaa maailmaa.

Kaunotar ja Hirviö

Sirkku Peltola: Kaunotar ja hirviö
Ohjaus: Reija Isosuo
Esitys: Hämeenlinnan Teatteri, koululaisnäytös 18.9.2012

On aikamoinen haaste ottaa ohjelmistoon satu, joka on aiemmin käynyt Walt Disneyn tuotantokoneiston läpi. Helsingin kaupunginteatteri synnytti joku vuosi sitten oman kaunottarensa ja hirviönsä Disneyn valvoman reseptin mukaan ja menestyi, mitäs muutakaan. Hämeenlinnan Teatteri on päättänyt ajatella itse. Tyttöjen vessassa esityksen jälkeen koululaiset hymyilivät ja kehuivat näytelmän olleen aika kiva.

Sirkku Peltolan käsikirjoitus vuodelta 1995 yhdistää kekseliäästi monta tuttua satua, ja näiden viittausten hoksaaminen on nautinto aikuiskatsojalle. Erityisesti lumosi loppukohtaus, jossa ilkimykset saivat ansaitun palkkansa. Aplodien jälkeen katsomossa hihitettiin pörröiselle pitkälle hännälle, jonka yksi sai kiusakseen.

Koululaiset seurasivat näytelmää hiirenhiljaa silloin tällöin tirskahdellen, joten ilmeisesti käsikirjoituksesta löytyi myös heitä kiinnostava tulkintataso. Väliajalla ryhmien valvojat vielä selvittivät halukkaille juonen saloja. Selkeys tuo turvaa.

Mitään pelättävää näytelmästä ei voinut kenellekään jäädä, niin laimennettu olivat näytelmän tunneskaala. Kaunottaren ilkeät sisarpuolet eivät käyttäneet fyysistä väkivaltaa ja henkinen oli etäännytetty sarjakuvamaiseen liioitteluun. Koomisiksi piirretyt pahikset oli pistetty puhumaan (hillittömän hauskat!) repliikkinsä niin luonnottomilla äänirekistereillä ja puff-mäiskis-pam-nopeasti, ettei niiden sisällöstä tahtonut saada selvää. Puvustus oli lainattu Disney-elokuvasta: ranskahtavaa aatelistoa ja maalaisasujaimistoa. Tytärten kosijat olivat ilmetty Lumière ja Könni. Hirviö oli liikekieleltään elokuvaitsensä, tosin siroin ja elegantein raajoin.

Hämeenlinnan Hirviö käyttäytyi ensikohtaamisesta alkaen kohteliaasti Kaunotarta kohtaan, joka puolestaan ei pelännyt Hirviötä lainkaan, arasteli vain hiukan rujoja kasvoja, mutta ilmoitti, että kasvoissa on toki tiettyjä ongelmia, mutta että hän on oppinut katsomaan pintaa syvemmälle. Mitään jännitettä ei syntynyt. Hirviö kosikin tuota pikaa ja ilmoitti, että jos avioliittoa ei synny, niin platoninen avoliitto oli aivan yhtä hyvä vaihtoehto.

Kohtaukset etenivät kuin sanomalehden sarjakuva, jossa joka stripin jälkeen on vuorokauden mittainen tauko. Liekö tosin syytä siinäkin, että Turkka Mastomäen roolia oli esityspäivänä joutunut paikkaamaan Heikki Paavilainen ja sellainen tilanne pistää näyttelijät hoitamaan homman niin sanotusti varman päälle.

Kuinka paljon lapsia pitää varjella jännitykseltä ja pelolta, jos niistä kuitenkin selvitään onnelliseen loppuun? Ei kai sentään näin paljon? Lavastukseen ja puvustukseen on selvästi käytetty paljon aikaa, vaivaa ja rakkautta ja lopputulos hellii silmää. Samaa eloisuutta olisin suonut myös roolihenkilöiden elämään, kullekin luontonsa mukaan. Siitä huolimatta kiitos ohjaajalle ja työryhmälle miellyttävästä parituntisesta!

Ymmärrättehän

Claudio Magris: Ymmärrättehän
Ohjaus: Hannu Matti Tyhtilä
Näyttämöllä: Liisa Peltonen
Esitys Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä 15.9.2012

Kaikki on valkoista kuin aaveiden tai enkelten kaavut. Kun nuoruus ja intohimo houkuttavat, huulet maalataan punaisiksi ja ne täyttävät koko näyttämön. Näyttelijän liikeradat ovat yksinkertaiset: elämä kulkee sängyltä pöydän ääreen, pöydän äärestä sängynpeittoa suoristamaan, sitten makuulle ja taas ylös, pöydän ääreen ja niin edelleen.  Ilmeitä Liisa Peltosella sen sijaan on satoja, äänensävyjä kymmeniä, kaikki osuvia ja uurteentarkkoja kuin hän olisi tutkinut näyttämön ulkopuolista elämää mikroskoopilla. Harvoin olen monologiesityksessä nähnyt näyttämöllä niin monta esiintyjää.

Runoilija-Orfeus on joutunut jättämään nuoren vaimonsa käärmeenpiston vuoksi hoitoon vanhainkotiin, jonka Herra Johtaja ei salli asukkaille yhteydenpitoa elämän puolelle jääneisiin. Runoilija ja hänen vaimonsa ovat kuin Herra Johtajan luomat Adam ja Eeva, intohimoisesti rakastuneet, jotka käärme on pettänyt. Kaipaus on kova rajan molemmin puolin, ja se panee miettimään.

Vaimo pitää voittosaaliinaan vaikutusvaltaa, jolla hän on muokannut miehestään ja tämän tuotannosta kelvollisen. Nyt eletään jännittäviä hetkiä: säilyykö vaimon valta kuolemankin yli vai sortuuko mies poikamiesvuosiensa paheisiin ja naurettavuuksiin. Suuren runoilijan maine ja menestys on vaarassa. Herra Johtaja saa kuulla kunniansa, kun ei ymmärrä vaimon tärkeyttä vaan pihtaa elämäänpaluulupaa.

Vaimo muistelee heidän intohimoista rakkauttaan, sielujensa ja ruumiidensa yhteyttä, joka oli elämän voima. Vanhainkodin asukkaat ovat kuin sumua, joka hajoaa käden kosketuksesta. Hän valitsee elämän, kun mahdollisuus tulee.  

Mieskään ei surussaan tiedä, olisiko kuollut vai elävä. Vaimon kanssa haluaisi olla, kuolleena tai elävänä, sama se, mutta toisaalta – vaimon kuolema voisi hyödyttää hänen runoilijamainettaan! Jos vaimo palaisi kuolleista, runoilija kuulisi tältä totuuden kuolemasta, sen lopullisen, täyden ja ainoan toden totuuden, jota runoilijat kautta aikain ovat yrittäneet tavoittaa.

Vaimo on astumaisillaan rajan yli takaisin elämään kun tajuaa, ettei mies kaipaa häntä takaisin rakkauden tähden – naisia löytyy aina – vaan saadakseen etulyöntiaseman runoilijatovereidensa joukossa, eikä puhtaaksikirjoittaja, huolenpitäjä ja siivoojakaan olisi pahitteeksi. Ja niin vaimo valitsee kuoleman.

Mies jää ratkomaan kuoleman salaisuutta, turhaan. Hän katkeroituu ja sairastaa. Vaimo sen sijaan tuntee sekä elämän että kuoleman salaisuudet, mutta säilyttää rakkauden, joka on niitäkin tärkeämpi. Hänellä on tallessa rakkauden muistot, miehensä kuva ja tämän kuolematon runous.

Kuolema ei muuta toiseksi sitä mikä on ollut. Kuolleilla on kaikki. Vaimo kiittää nukahtaessaan Herra Johtajaa, jonka viisauden ymmärtää vasta palattuaan pakomatkalta: Elävien ja kuolleiden rajaa ei pidä ylittää. Elävät eivät ymmärtäisi kuolleita, vaikka nämä nousisivat haudasta kertomaan, minkälaista kuoleman jälkeinen elämä on.

Puhdistus, lipeällä

Sofi Oksasen samannimiseen romaanin pohjautuva elokuva Puhdistus
Ohjaus: Antti J. Jokinen
Käsikirjoitus: Marko Leino, Antti J. Jokinen

Puhdistus-elokuvan alku on uuden ajan teatterinäyttämöltä lainattua suomifilmiä. Huohotus, korvat tukkiva huohotus. Tuska huohotuttaa, nautinto, pelko, fyysinen rasitus ja ihmettely. Huohotetaan niin paljon että mitään ei erota. Vanhojen suomifilmien teatraalisuudelle ja näyttämökankeudelle naureskellaan, sillä ne tekevät elokuvan tapahtumat teennäisiksi. Nykyään ollaan viisaampia. On opittu että kokonaisvaltainen ilmaisu ja tosissaan oleminen näyttämöllä vaatii hikeä, kuolaa, kiroilua, huutoa, karjuntaa, alastomuutta, limakalvotartuntoja, nyrkkiä ja potkua, ja sama idea siirretään jälleen suoraan toiseen taiteenlajiin, elokuvaan. Jossain vaiheessa läähätys onneksi loppuu ja ihmisille alkaa tapahtua karmean kiinnostavia asioita.

Mitä ihminen voi tehdä mahdottomien valintojen edessä? Aliide vastaa: Juosta pakoon niin pitkälle kuin pääsee ja sitten pysähtyä. Tai voi mennä piiloon. Joku jaksaa juosta pitemmän matkan kuin toinen, ennen kuin joutuu pysähtymään, joku löytää toista paremman piilon, josta ei enää itsekään löydä itseään. Tavoitteena on vetkuttaa valintojen tekemistä mahdollisimman pitkälle, sillä valintojen jälkeen on pahin rangaistus, kun joutuu sanomaan, että on ylpeä itsestään.

Hans tekee piilottelunsa jälkeen valinnan, joka johtaa tuhoon. Samoin käy Aliidelle, kun on aika astua piilosta esiin. Metsäveljet tekivät ehdottoman valinnan olla juoksematta lainkaan pakoon ja tuhoutuivat välittömästi. Ingel piiloutui vanhoihin hyviin päiviin, jotka loppuivat, kun toiset tekivät valinnan hänen puolestaan.

Ainoat, joiden ei tarvitse juosta pakoon ja piilotella, ovat vallan haltijat. He voivat tehdä mitä haluavat, he ovat vapaita. Mutta valtaa ja vapautta on vain niin paljon kuin on vallittavia. Kun kaikki pakoon juosseet ja piilotelleet on tuhottu, on valtiaiden valtakunta pienentynyt surkeasti, ja he muuttuvat seuraavien vallanhaluisten vallittaviksi,  tieksi näiden valtaan ja vapauteen. Ideologiat syntyvät, ovat vallassa ja kuolevat, samoin puolueet, samoin Aliide, joka ennen omaan loppuaan toteaa, että ”kaikki ovat kuolleet”.

Yhdessä romaanin ja elokuvan raaimmista kohtauksista Aliide hakee lohtua seuraamalla kärpästä, joka pörrää lampun ympärillä. Kärpänen pyrkii turhaan läpäisemään lasin, joka estää sitä pääsemästä kohti tavoitettaan. Sinne ihminenkin niin mielellään pääsisi, kaiken keskipisteeseen, haaveiden maahan, perille tavoitteisiinsa, mutta jos lasikupu purettaisiin pois tulen ympäriltä, kävisi hänelle kuten Aliidelle. Kuinka, en kerro tässä.

Tilapäisrunoutta tilapäisille ihmisille

Mitä voi esittää kummin hautajaisissa ja mitä vanhemman ystävättären syntymäpäiväjuhlissa? Joka klassikkorunossa tuntuu olevan jotain sopimatonta: niissä kuollaan väärin, väärässä iässä, ollaan väärää sukupuolta tai väärin menestyneitä, runon vainajaa on rakastettu väärin tai väärien ihmisten toimesta, jumalakin - jos sellaista esiintyy - on vääränlainen jumala. Jos karsii väärän riimin pois, älähtää se hautajaisvieras, joka muistaa runon sanasta sanaan.

Tai ystävätär on runoon väärän ikäinen, väärää sukupuolta, on kokenut vääränlaisia rakkauksia, ei ole tummakutri tai yhtä kapeauumainen kuin runon nainen.  Jos muuttaa heinännotkean neidon tilalle pehmoisen pullukan, räjähtää juhlayleisö vahingoniloiseen nauruun, koska riimin ryppy korostaa läskiä, eikä suinkaan peitä sitä häveliäästi.

Taidekirjallisuus tavoittelee pituutta ja leveyttä, syvyyttä ja korkeutta. Taidekirjallisuus pyrkii  roikkumaan totuuskynsillä elämän puussa ikuisesti. Silti juuri oman läheisen kohdalla jokainen taideluoma tuntuu valheelliselta tai vähintään riittämättömältä. Kirjoitan siis korttiin paljon onnea syntymäpäivän johdosta, enkä esiteä runoa sankarin iloksi.

Tilapäisrunoilla, eli yksittäisiin juhla-, suru- tai muihin tilapäisiin tilanteisiin sepitetyillä runoilla on väheksitty maine. Tunnettujen runoilijoiden postuumeissa runokokoelmissa niitä näkee, mutta lieneekö kukaan lausuja ottanut niitä ohjelmistoonsa tai lukija sydämestään syventynyt.

Onko tilapäisruno halpa vain sen tähden, että se kertoo todellisen ihmisen herättämistä tunteista ja ajatuksista läheistensä sydämissä? Nolon intiimiä. Elämäkertojakaan harvoin korotetaan taidekirjallisuuden klassikoiksi.  Yksittäisen ihmisen elämäntapahtumat ovat liian matalia ja tylsiä taiteeksi, niinkö? Ja kuitenkin kirjailija käyttää valtavan määrn ajatusenergiaa luodakseen fiktiivisen henkilön, joka vaikuttaisi todelliselta ihmiseltä.  Oikeasta ihmisestä, Elisasta, pitää luoda fiktiivinen Enkeli-Elisa, ennen kuin hänen elämänsä kelpaa kuvaksi todellisuudesta. Fiktiomaailman Enkeli-Elisasta taas pitää tehdä fakta-Elisa, jotta lukija kiinnostuu siitä.

Mitä siis esittäisi hautajaisissa tai syntymäpäivillä? Jos haluan kunnioittaa juhlaa suurella taiteella, on otettava läsnäolijoiden loukkaantumisen riski. Jos haluan antaa vainajasta tai sankarille lämpimän intiimin muiston, on tyydyttävä siihen että hänen myötään myös runo kuolee ikuiseen unohdukseen. Miksi siis nähdä vaivaa?

Sakespearen kootut theokset

Käsikirjoitus: Borgeson - Long - Singer - työryhmä
Ohjaus: Miika Muranen
Näyttelijät: Tuukka Huttunen, Mikko Nousiainen ja Teemu Palosaari
Tuotanto: Hämeenlinnan Kesäteatteri ja Teatteri Siperia
Esitys Hämeenlinnan Kesäteatterissa 18.7.2012

Joo! Tällaistakin kesäteatteri voi ja kaikin mokomin saa olla. Repliikein katkotut iskelmäkonsertit, paikallishistorialliset murrenäytelmät, puskafarssit ja julkkiselämäkerrat ovat tuttuja kesätyylejä, mutta kun tämän esityksen näkee niin tajuaa, kuinka paljon virkistäviä uusia tuulia on kaivattu.

Alunperin näytelmä on amerikkalaisen Reduced Shakespeare Company -teatteriryhmän luomus. Näytelmää on esitetty Suomessakin monessa teatterissa ja kokoonpanossa nimellä William Shakespearen kootut teokset (suomentaja Tuomas Nevanlinna). Hämeenlinnassa työryhmä on muokannut ja koristellut tekstiä lisäten siihen paljon Suomen, Hämeenlinnan ja Teatteri Siperian värejä, ja siksi sen leuat purevat terävästi ajan hermoja ja katsojien nauruhermoja. Rakkaus, kuolema, alkoholi ja pikkutuhmuus ovat mukana kuin missä tahansa kesäteatterissa, mutta nuoret taitavat ammattilaiset eivät pysähdy niiden rapakkojen ääreen itseään peilailemaan vaan roiskaisevat lätäköt hajalle laukaten edemmäs.

Hämeenlinnan Kesäteatterissa näytelmän juonena ei nimestä huolimatta suinkaan ole Shakespearen näytelmät vaan teatteri teatterissa. Teatterinjohtaja ottaa vastaan Shakespeare-haasteen, ja juoneksi muodostuu kertomus teatteriseurueen synnystä, esityksen ja roolien rakentamisesta, valtataisteluista ja kovasta pelistä kulissien takana. Vaikka ruumiita ei synny shakespearelaisissa määrin, näyttämön hallitsijat kokevat valtakuntien hallitsijoiden kohtaloita kuin Shakespearen tragedioissa ikään. Katsoja, jolle teatteri työnä on vieras maailma, saa näytelmästä maukkaita tiedonjyväsiä.

Kaunokirjallisuuden puolella tuntuu olevan muotia kirjoittaa romaaneja, joissa henkilögalleriaan kuuluu kirjailija tai muuten vain kirjoittava ihminen. Liekö tämä seurausta siitä, että esikoisteoksen julkaisun jälkeen elämä kapenee kirjallisessa maailmassa töytäilyyn, koska kilpailu on kovaa. Kun sitten seuraaviin kirjoihin pitää löytää aiheet, ainoa elämä josta havaintoja on ehditty tehdä, on kirjoittavien ihmisten elämä.

Shakespearen kootut teokset -näytelmä on esimerkki samasta ilmiöstä teatterin puolella. Teatteri-ihmiset tekevät näytelmiä teatterin tekemisestä. Vähintään särjetään kuvitelma, että näyttämön tapahtumat tapahtuisivat omassa suljetussa maailmassaan - yleisö otetaan mukaan näytelmään, heille selostetaan mitä näyttämöllä tapahtuu, tai heitä pyydetään osallistujiksi näytelmään.

Pikkuhiljaa kirjallisuus ja teatteri eriytyvät tavallisten ihmisten elämästä tutkimaan ja esittämään   vain itseään. Toivottavasti löytyy aina niitäkin taiteilijoita, jotka tuntevat elämää laajemmin, ihan tätä tavallisten ihmisten verihikistä konttausuraa.

Retoriikan sanoma

Kesäkuussa Hämeenlinnan tienoille osui harvinaisen paljon hengellisiä kesäjuhlia. Sanan Suvipäivillä, Vapaakirkon kesäjuhlilla ja Suviseuroissa kuuntelin puhujaa puhujan perään.  Kun puhuja, sanoma ja retoriikka astuivat puhujanpönttöön ja lähtivät siellä vaeltelemaan kukin omaa tietään, niin mitä kuulija jäi seuraamaan?

Puhuja A on saanut aiheekseen esitellä työalaa, joka ei minua henkilökohtaisesti kiinnosta. A puhuu selkeäksi kirjoitettua tekstiä kuuluvalla äänellä kuin johtaja tiistaiaamun työmaapalaverissa. Kuuntelen lievästi sorahtavaa ärrää ja huomaan muiden äänteiden soljuvan sen sijaan harvinaisen kirkkaina ja täsmällisinä. Kovassa vauhdissakin kaikki vokaalit ja konsonantit tietävät paikkansa ja säilyttävät itsetuntonsa ja persoonallisuutensa. Ihastun. Unohdan aiheen ja tuijotan ääntöelimistön vaivatonta toimintaa. Onko salaisuus ärräviassa, joka kenties on pakottanut A:n taistelemaan kuin Demosthenes meren aaltojen äärellä.

Puhuja B on huumorimiehen maineessa. Joka toisessa lauseessa on vitsi, joka kerrotaan hyvin, mutta vaikka kuulin vitsit ensi kertaa, tunnistin ne vanhoiksi. Mistä semmoisen tietää? Markkinoiden helppoheikit suolsivat puhetta kuin koneet, koukuttavia voimakkuuden ja rytmin vaihteluita ei ollut, eikä kuulijoiden reaktioista välitetty. Tuotteet menivät ilmankin kaupaksi. Niin saa B:kin sanomansa myytyä, mutta tuskin kuulijat helppoheikiltä ostettua rättitiuta muistorikkaana arvoesineenä pitivät.

Puhuja C on paljon vartija. Hänen puheensa saattaa ratkaista koko juhlien arvosanan kuulijoiden mielissä. Sanat ovat dramaattiset: käänteitä, murhetta ja rauhaa. Sanattoman viestinnän mallin puhuja on ehkä opetellut  karismaattisilta massakokousmagneeteilta ja ympännyt sen sellaisenaan tekstiinsä. Kuulen ärjyviä tavu- ja sanakorkoja mutta suomenkielelle luonnottomissa kohdissa. Käsi heiluu voimallisesti, mutta toistaa aina samaa rataa, vauhtia ja voimaa, joten menettää kärjekkäimmän ilmaisuvoimansa. Lopputulos saavuttaa silti asetetut tavoitteet. Kukaties yleisö kuuntelee enemmän omia odotuksiaan ja toiveitaan kuin puhujaa? Kun kovasti haluaa, niin kuulee ripsien räpsähdyksessä hääkellojen kumun.

Puhujat D ja E puhuvat liikkumattomina tummansinisissä puvuissa ja kravateissa. Toisen ääni on pehmeä ja vailla laaksoa ja kukkulaa, toinen korostaa katseen ylös nykäisyllä tärkeimpiä sanoja. Kädet pysyvät piilossa puhujanpöntön alla ja nousevat sieltä vain hetkeksi kääntämään papereita. D ja E uskovat kai niin lujasti sanomaansa, että hylkäävät persoonansa ja retoriikan merkityksettöminä. Joudun tunnelmaan kuin torkkuisin hellepäivänä puun varjossa ja kuuntelisin merisään luentaa radiosta, joka keittiössä haeskelee terävämpiä asemataajuuksia.

Raamatun mukaan Jeesus käytti puheissaan retorisia keinoja, ainakin taukoja, tunteita ja retorisia kysymyksiä tulee heti mieleen. Kun Jeesus alkoi puhujantehtävänsä, ihmisillä ei ollut mitään ennakko-odotuksia. Puhetilaisuuksia ei ilmoiteltu, valmisteltu ja lämmitelty. Mutta Jeesus pisti koko persoonansa rehellisesti peliin puhuessaan, ymmärsi retoristen keinojen merkityksen ja sanomaa oli riittämiin. Kuulijoita tuli, tuli ja tuli, syntyi keskustelua, kannatusta ja vastustusta, ja lopulta maailma muuttui.

Valo loistaa pimeydessä

Monologi Johanneksen evankeliumista perustuen Raamatun teksteihin
Näyttelijä: Mikael Kokko
Ohjaus: Kimmo Lavaste
Esitys Sanan Suvipäivillä Hämeenlinnassa 16.6.2012, Poltinahon seurakuntatalo

Raamattu on täynnä tiiviitä dramaattisia kohtaamisia. Kohtaajien välillä on kireitä jännitteitä, sillä vastakkain asettuvat jumaluus, kataluus, ihmeet, epätoivo, sairaus, valta, vallanhimo, köyhyys, rikkaus, hyvyys, pahuus ja kaikki muutkin elämää suuremmat auringonalaiset ja taivaalliset ääripäät. Houkuttava haaste kelle tahansa esittäjälle. Tekstimassaakin on enemmän valittavaksi kuin Hamletin olla vai eikö -monologissa. Mikael Kokko ja Kimmo Lavaste ovat ottaneet haasteen vastaan ja etsineet ydinjyvää Johanneksen evankeliumista.

Monologin keskushenkilöksi on valittu Jeesus, joka elää niin täyttä elämää, että harva sellaista toivoisi nykyisen elämyskeskeisyydenkään aikoina. Kokon Jeesus on rehellisen oloinen perusjätkä siisteissä farkuissa ja mustassa toppaolkaisessa nahkatakissa. Hänellä on selkeä näkemys totuudesta ja tehtävästä ja mietitty ulosanti, joka ei tee sanojastaan numeroa. Tällaisista miehistä työ-, opetus- ja puolustusministerit varmaan näkevät haaveunia.

Muut ihmiset ovatkin sitten se karu todellisuus. Jeesuksen rinnalle Kokko esittää valloittavan taitavasti koko kirjon surkean tavallisia ihmisiä, vaihtaa roolista rooliin salamannopeasti. Mutta ovatko tosielämän ihmiset noin karikatyyrimäisiä ja outoja niljakkeita Jeesuksen rinnalla? Vähän hei kunnioitusta näiden nilkkien luojalle, joka tämä Jeesus Raamatun mukaan myös on! Tai toisaalta - tällä lailla saadaan Jeesus näyttämään maailman ainoalta todelliselta ihmiseltä muiden räpistellessä synnin runtelemina ihmisen irvikuvina.

Keskittyäkö Raamatun dramatisoinnissa korostamaan Jeesuksen suuruutta tavallisiin taapertajiin verrattuna vai Jeesuksen inhimillisyyttä suuruudestaan huolimatta? Tämä kysymys hiertää (toivottavasti) jokaista kristillisen draaman tekijää. Jeesuksen suuruuden yksioikoinen korostaminen tekee näyttämöjeesuksista koneenlämpöisiä raamatunlauselaitteita, inhimillisyyden korostaminen opettavaisia mattimallikkaita. Kumpikin tuskastuttaa katsojan, joka odottaa draamasta virkistystä hengelliseen elämäänsä.

Kokon ja Lavasteen Jeesus onnistuu olemaan poikkeava yksilö ilman sädekehää. Silti ehkä turhan tunteeton. Jeesuksen viha, rakkaus, ihmeily ja kärsimättömyys on jatkuvasti liepeän lempeää ikään kuin hän vetäytyisi kuoreensa tajutessaan erilaisuutensa. Vai onko tavoiteltu sitä Raamatun antamaa vihjettä, että Jeesus ei uskonut itseään ihmisille, koska tiesi mitä heissä on? Yksinäisen ihmisen asenne, Jeesuksen elämää ajatellen psykologisesti uskottava.

Oli miten oli, Mikael Kokon monologi Johanneksen evankeliumista onnistui antamaan tuon kaivatun virkistyksen. Valtava ajatustyö on tehty, kun Jeesuksen elämä on puristettu yhteen tuntiin ja vielä niin, että saadaan esiin meidän tavallisten tallaajien vaikutus siihen. Kohtaamiset meidän kanssamme vaikuttivat Jeesuksen elämässä käänteen toisensa jälkeen ja lopputulos oli mitä on. Jumala ei ole teatterituottaja, joka järjestelee ihmisten elämään viihdyttäviä käänteitä, vaan draama syntyy kun ihmiset  kohtaavat toisensa ja kukaties Jumalankin.

Hyvä teksti ei tyhjene tulkitsemalla

J. H. Erkko -lausuntakilpailu Tuusulassa, välierät 9.6.2012

Oman ajan kirjailijoita yritetään puristaa muutaman sanan määritelmiksi parin-kolmen teoksen pohjalta, tai yritetään löytää teosten teemoista ja tyyleistä edes joitakin eroja, joilla todistaa kirjailijan nerokasta laaja-alaisuutta. Sadan vuoden ajallinen etäisyys on niin pitkä, että laajakin tuotanto on kokonaisuus, jonka tavoitteet, tyyli ja ääni ovat helposti määriteltävissä. Vai ovatko? Kaukaiset tähdet näyttävät pieniltä pyöreiltä valoaukoilta taivaankannen pimeydessä, mutta jos emme käy paikan päällä, emme todella tunne niiden salaisuuksia.

1906 kuollut runoilija, näytelmäkirjailija, kansanvalistusmies ym. ym. J. H. Erkko on Suomen historiassa paljon enemmän kuin kullan murunen ja vasken palanen. Kirjailijasta itsestään löytyy tietoa netistä ja lähes koko tuotanto esimerkiksi Gutenberg-projektin sivuilta, joten ei niistä sen tarkemmin tässä yhteydessä. Tänään J. H. Erkko -lausuntakilpailun välierään valitut seitsemän lausujaa polskuttivat hänen suuressa tuotannossaan kuin sukeltajat Itämeren aarrelaivahylkyjen sisuksissa. Pääsin katsomaan viisi vartin esitystä katsomon puolelta ja nautin esitystaiteen ihmeestä.

Nopeasti luettuna Erkon teksteissä on viehättävää menneen ajan nostalgiaa, puhdasotsainen innokas vire, hiukan hupaisa nykysanastoisen lukijan silmin. Samoja runoherkkupaloja vilahti eri esittäjillä, mutta kuitenkin aivan erilaisten maailmojen rakennuskivinä. Yksi esittäjä löysi Erkon tuotannosta aikuistumiskriisissä kärvistelevän nuoren naisen, toinen elämästä kyllänsä saaneen koiran yksinhuoltajan, seuraava väkivaltaan ja alkoholismiin ajautuvan nuoren idealistin, sitten näimme modernisaation yllättämät hengelliset johtajat, tasa-arvoista rakkautta etsivän määrätietoisen naisen ja sarjaihastujapojan. Jokainen teksti oli esitettynä kuin eilen kirjoitettu, enemmän totta kuin nykyhetki.

Kun maailman näkee peräkkäin viidestä näkökulmasta, tajuaa monimuotoisuuden arvon. Jokainen esittäjä on aistinalusta, joka kiinnittää huomiota erilaisiin asioihin ja ilmaisee sen toisille aistinalustoille sillä kokemuksella ja taidolla, jonka on saanut elämässä saaliikseen. Tähän aistinnan ja ilmaisun tiheään vuorovaikutukseen on jotensakin omituista liittää ajatus kilpailusta. Ehkä tällaista moneuden ihmettä ei saada esiin kuin kilpailuun houkuttelemalla - kilpailuunhan perustuu niin moni asia nyky-yhteiskunnassa sairaiden hoitamista myöten.

Joitain mitattavia asioita täytyy keksiä, jotta kilpailu olisi kilpailu. Voidaan arvioida esimerkiksi teknisiä esitystaitoja, tekstivalintojen draamallista jäsennystä tai esiintyjän nöyryyttä noudattaa kilpailusäännöissä asetettuja rajoja. Mutta silti kilpailun suurin merkitys niin katsojille kuin kirjailijan arvon ymmärtämiselle on rikkaudessa, jonka avaavat erilaisten esittäjien erilaiset tulkinnat.

Oikea kritiikki on maksettu kritiikki

Hämeen Sanomissa 27.5.2012 julkaistiin kulttuurisivulla artikkeli Kritiikeillä keitetään kohusoppaa, jossa toimittaja Marjaana Roponen esittelee Martta Heikkilän toimittamaa kirjaa Taidekritiikin perusteet (Gaudeamus 2012). Roposen mukaan "Taidekritiikin perusteet on kaivattu ensimmäinen suomenkielinen perusteos taidekritiikistä. Se sisältää luvut kirjallisuuden, teatterin, kuvataiteen, elokuvan ja musiikin arvioinnista." Hieno homma, tämän kirjan tahtoisin lukea!

Taidekritiikki on elänyt maailmanlopun tunnelmissa vuositolkulla. Kritiikkipinta-ala päivälehtien kulttuurisivuilla pienenee pienenemistään, urheilun sivumäärä kasvaa. Esimerkiksi Hämeen Sanomissa (Kanta-Hämeen pää-äänenkannattaja) julkaistaan yksi sivullinen kulttuuriaiheisia juttuja kuusi kertaa viikossa. Urheilusivuja on joka päivä 2-4. Äkkiä laskien kanta-Hämeenlinnassa on kaupungin suojeluksessa olevia urheilutiloja ainakin kolme jäähallia, tennis- ja jonkun sortin sählyhalli, uimahalli, sisäpelihalli, erinäisiä luistinratoja, ulkokentät jalkapallolle ja yleisurheilulle, koulujen liikuntasalit jne. jne. Kulttuurille on kaksi teatteria (aikuisille ja lapsille) ja yksi kolmiosainen konserttisali, musiikkiopisto, taidemuseo, muutama muu museo. Mutta ei tästä nyt tämän enempää - palaan alussa mainittuun artikkeliin.

Kirjan toimittaja Martta Heikkilä ei pidä Internetin blogeissa julkaistuja jokamiehen kritiikkejä varsinaisina kritiikkeinä koska "siinä kyseenalaistuu asiantuntijuus. Blogikirjoittelu on usein itseilmaisua ja kirjoitusharjoitusta, josta syntyy suosituksenomaisia tekstejä tuttaville. Ammattikriitikkojen pitämät blogit ovat toki eri asia." Tämän lausuman ymmärrän niin, että ammattikriitikon kritiikit ovat aina oikeita kritiikkejä huolimatta mediasta, jonka kautta ne julkaistaan, ja muiden ihmisten blogeissa ja muuten ilmaisemat mielipiteet kiusallista vihapuheen ja tyhmyyden sävyttämää juoruilua.

Mikä on ammattikriitikko? Ammatti-ihmisellä arkikielessä tarkoitetaan henkilöä, joka elättää itsensä ammatillaan tai vähintään omistaa koulutodistuksen tai ansioluettelon, joiden perusteella hän selviäisi  ammatissa mennen tullen, jos joku vain ottaisi työhön. Ammatillisuuden määrittely taidealalla on laajempikin napinan aihe nykyisessä idolisoituneessa yhteiskunnassa. Vailla taidekoulutusta oleva henkilö voi syödä taideammatissa leveämpää leipää kuin kaikki taidekoulut kuluttanut. Kumpi heistä on ammatti-ihminen? Toisaalta vakituisiin taidealan työsuhteisiin vaaditaan tarpeellinen määrä todistusjäljennöksiä ja CV-rivejä, vaikka käytännön ammattitaito selän takaa tiedustellen ei olisi kummoinen. Onko hän ammatti-ihminen?

Suomessa koulutetaan taidealoille monella asteella, mutta taidekriitikoksi ainoastaan yläasteilla ja lukioissa. Näissä kuulemma laaditaan monenmoisia esseitä, joista saa täydet pisteet, kun huomaa lähdeaineistossa ristiriitoja, pohtii kriittisesti eri näkökulmia ja osoittaa loppukappaleessa luovuutta esittämällä retorisia kysymyksiä, joihin vastaaminen pelastaisi koirarodun, maailman tai ihmisryhmän, jota essee käsittelee. Ylipäätään lapsia opetetaan suhtautumaan kriittisesti ääri-ilmiöihin, historiaan, etiikkaan, moraaliin, politiikkaan, uskontoon, yhteiskuntaan ja sen semmoisiin minän kiusaksi kasattuun historian painolastiin.

Ilmeisesti Heikkilä lukee ammattikriitikoiksi ainakin ne, joiden kritiikkejä julkaistaan päivälehdissä eli jotka saavat työstään palkkaa. Mutta eivät päivälehtikritiikit aina näytä ammattitaitoisemmilta kuin blogiröyhtäisyt. Monesti näkee muutamaan palstadesiin ahdistetun viritelmän, jossa on lyhyesti kerrottu kirjan tai näytelmän juoni, yleisön tai sivujen määrä ja pitikö teksti tai esitys hereillä. Heikkilän kaipaamat laajemmat kulttuuriesseet ovat vähissä. (Hämeen Sanomat ja sen toimittaja Tapio Lahtinen tosin ansaitsevat ison mehevän ruusun vastavirtaan pyristelemisestä!)

13 uponnutta vuotta

Paula Salminen: 13 uponnutta vuotta
Ohjaus: Salla Taskinen
Esitys Kansallisteatterin Omapohjassa 15.5.2012

Miksi kohtuullisetkaan odotukset eivät täyty ja mitä siitä seuraa? Jos odotukset ja haaveet eivät täyty ajallaan ja omalla painollaan, niiden toteuttaminen on toisilta pois.
Jos äiti lähtee toteuttamaan haaveitaan juuri kun tytär on valmis lentämään pesästä ja oma äiti hoidon tarpeessa, raunioituvat tyttären odotukset - tytär jää kantamaan vastuuta äitinsä äidistä.
Jos tytär synnyttää yksinäisen lapsen juuri kun äiti vihdoin olisi solmimassa parisuhteen, äiti unohtaa oman onnensa ja ottaa vastuun lapsenlapsen hoidosta ja kasvatuksesta.
Jos miehen romanttinen haave perheestä ja parisuhteesta ei täyty vapaaehtoisesti, hän manipuloi naista, kunnes tämä asettaa miehen haaveet omiensa sijalle.

Marja Salo tekee puhetapaa myöten riipaisevan roolin tyttärenä, jonka elämänodotukset ja haaveet tyrmätään hellästi ja keskustelematta velvollisuuksiin ja rakkauteen vedoten. Tytär pelkää uida, koska voisi upota pohjaan. Hän tekee kaikkensa välttyäkseen uppoamiselta: käyttää kellukkeita ja harjoittelee hengityksen pidättämistä niin kauan että pelastajat ehtisivät paikalle, eikä etenkään milloinkaan hyppää veteen. Omat voimat eivät riitä enää vastustukseen, kun jalkoihin painoksi tarrautuvat niin mummo kuin kylän kanavavahti ja kotikylään maailmalta palaavat koulukaverit, joita viehättää käpykylän slow laiffi.

Vasta kun tytär 13 vuoden taistelun jälkeen luopuu unelmistaan, toiveistaan, odotuksistaan ja äidin - pelastajan - löytymisen toivosta ja ottaa pohjaan uppoamisen riskin, alkaa horisontti avartua. Upoksissa olo olikin uppoamisen pelkäämistä rannalla, ja uppoaminen  pelastumista uppoamiselta.

Oliko tyttären epätoivon ja surkeuden syy vain se, että hänellä ylipäätään oli odotuksia ja toiveita elämää kohtaan? Kun lapsille opetetaan nöyryyttä, heidän käsketään olla vaiti tahtomisistaan ja kuunnella aikuisten opettavaisia tarinoita sankarillisista taisteluistaan puutteen ja kurjuuden keskellä. Kuuntelemisen ja itsetutkistelun taito olisi varmasti tarpeellista tässä elämässä, kun tavoitteiden saavuttamista ja oman tahdon toteutumista pidetään jo lähes yksilön lakisääteisinä oikeuksina. Mutta silti. Pahaa tekee, kun vaikka vain näyttämöllä näkee kolmen sukupolven raatelevan toisiaan tuskassa, jonka aiheuttaa alituinen alistuminen toisten pakottamaan kohtaloon. Se on eri luokan tuska kuin vanhempien vaatimus, että oma huone pitää siivota, ennen kuin viikkoraha maksetaan.

Hämeenlinnan Teatteri jatkaa Teatterikesää

Hämeenlinnan Teatterin syyskauden esite ilmestyi. Esitteen esipuheessa teatterinjohtaja Heikki Paavilainen mainitsee kauden teemaksi perheen, tavalla tai toisella.

Ensimmäinen ensi-ilta, Sirkku Peltolan dramatisoima Kaunotar ja hirviö, on iloa ja taikaa koko perheelle. Syvyyksistä maan pinnalle ponnistava perhe jatkaa matkaansa Seitsemännen portaan enkelissä. Perheitä pari vuosikymmentä perustamisensa jälkeen käsitellään Pentti Järvisen näytelmässä Perheistä parhain. Kahdessa monologissa tutkitaan parisuhteen jännitteitä: Emma Peirsonin luoma Luolanainen valmistautuu elinikäiseen onneen, kun taas Claudio Magrisin Ymmärrättehän-monologin vaimo valmistautuu kuolemaan pitkän avioelämän jälkeen.

Tampereen Teatterikesäkin paljasti valintansa. Perheistä puhutaan pääohjelmistossa paljon. Avioeroperhe, aviomiesten irtiotto, uhmaava vallanhaluinen lapsi, työpajassa maailmaa tutkivat lapset, taikuri taikoo lapsenmielisille, kotiin käymään tuleva nuori näkee primääriperheensä valheellisena jne.
Muut valitut näytelmät kehuvat joko videoiden käyttöä tai energistä musiikkia tai ovat mielestäni kiinnostavia. (Videoiden käyttö tosin tavallaan yhdistyy perhe-elämäänkin: Perheiden televisiot ja videot tuuttaavat teräväpiirtoa perheidenulkopuolisesta maailmasta sitä enemmän, mitä matalampiotsainen maja on.)

Missäs sen enempää jännitteitä kuin perheessä, joten oiva keksintö teemaksi. Perhe-sana tuo mieleen ihmiset ja ihmissuhteet. Näytelmä moottoritien kattamisesta (joka täällä Hämeenlinnassa on meneillään) ei kiinnosta tavallista teatterissakävijää, oli juonessa kuinka paljon käänteitä tahansa. Iänikuinen rakkaustarina triangelina, kaksipäisenä janana tai kahden pisteen kautta kulkevana päättömänä suorana sen sijaan kiinnostaa, vaikka jo esitteessä kerrottaisiin, saavatko he toisensa ja perustavatko perheen.  Moottoritien kattamisnäytelmä saisi yleisöä sillä ehdolla, että paljon ihmisten päitä joutuu lööppivadeille, luonnonystävät menehtyvät nähdessään rakennusmieshormonien sumentavan horisontin ja kadunlakaisija valloittaa kadunrakentajan sydämen. Jokin siinä on, että ihminen kiinnostaa ihmistä. Dokumenttiteatteri on sidottu aikaansa, klassikot keskittyvät ihmisiin.

Grigori Sokolov paljastaa hyvän esityksen salaisuuden

Grigori Sokolovin pianoresitaali
Hämeenlinnan Verkatehtaalla 25.4.2012
Rameau - Mozart - Brahms

Grigori Sokolov, pianotaiteen jättiläinen, istui pianon ääreen ja kertoi, miten syntyy hyvä esitys. Tiedättehän tyypin, joka pursuu ovesta, tarttuu flyygeliin ja luo tuskin erottuvin sormenliikkein penkeissä istuville patsaille elämän, sielun ja hengen ja poistuu frakinhelmat heiluen vasen käsi selän takana jättäen jälkeensä vain mustan flyygelin ruumiin ja sielu auki tuijottavat ihmiset. Hokkus pokkus!

Mikä taika muuttaa nuotit uusiksi ihmisiksi? Hieno muusikko + upea sali + vastaviritetty flyygeli = kohu, sanoo markkinointi. Käsittämätön sormitekniikka, sanoo pianonsoitonopiskelija. Ainutlaatuinen musikaalisuus ja suuret säveltäjät, sanoo kriitikko. Harvinainen tilaisuus, lippujen rajattu saatavuus ja tiheä tunnelma, sanoo peruskatsoja. Samoista aineksista on tehty huonompiakin sörsseleitä ja usein, sanon minä. Hyvä esitys vaatii paljon muutakin kuin aineellisia ja geneettisiä resursseja. Hyvä esitys on sellainen, jossa ne menettävät merkityksensä tärkeämmän edessä.

Yhtaikaa soivat äänet ovat eri asemassa toisinsa nähden. Teknistä osaamista tarvitaan sen verran, että jokaisen äänen väri, voima ja tavoitteet saadaan erotettua toisistaan. Mutta ennen kuin ne voidaan erottaa toisistaan teknisesti, täytyy ymmärtää mitä eroa niillä on. Hyvä teatteriesityskään ei ole kymmenellä sormella olan takaa lavaklaviatuuriin paiskattu vitsipläjäys, vaan jokaisella henkilöllä on oma tarinansa, joka erottuu toisista ja vaikuttaa toisiin. Jokaista ääntä, jokaista ihmistä täytyy ymmärtää ja rakastaa, vaikkei se olisi suunapäänä tai kokisi jännittäviä käänteitä. Mitään turhaa ei saa olla, mutta kaikki tarpeellinen on tuotava esiin omana itsenään.

Jokaista roolihenkilöä on kuunneltava. Vaikka menossa olisi kuudes ylimääräinen ja konsertti olisi venynyt jo puolellatoista tunnilla ja puolet väestä vapisisi ajatellessaan hämärässä vaanivaa Parkki-Patea, pianosta huokaava yksinäinen sävel on kuunneltava loppuun, ei kohteliaisuudesta vaan siksi, että esittäjä ymmärtää ja rakastaa sitä ja saa sen kuulostamaan tärkeältä. Eikä pelkästään kuulostamaan vaan todella olemaan tärkeä.

Soittaja on sivuseikka samoin kuin flyygeli tai yleisölle jätetty jalkatila. Sokolov istuu järkähtämättä, ei heittele hiuksiaan tai värisytä ilmettään. Kädet liikkuvat koskettimiston yllä kuin nukettajan marionettinuket. Ja lapsi joka katsoo nukettajan luomaa näytelmää, ei katso nukettajaa vaan nukkea, jonka elämäntapahtumat puhuttelevat lasta hamaan aikuisuuteen asti muistuttaen toivosta ja alati uusista mahdollisuuksista.

Kaikkihan me onnumme

Kaikkihan me onnumme
Käsikirjoitus: Sirkku Peltola
Ohjaus: Harri Laine
Eräs Teatteri, Hämeenlinna 28.3.2012

Eräs Teatterin perustivat vuosituhannen alussa teatteriin hurahtaneet vanhemmat, jotka kuljettivat lapsiaan Miniteatterin harjoituksiin. Teatteri on talkoillut käyttöönsä "ihan oikean" teatteritilan näyttämöineen, takatiloineen, lämpiöineen, valoineen ja äänineen ja nousevan katsomon yli 50 katsojalle. Kerrassaan inspiroiva tila, joka saa kynnet syyhymään muillakin harrastajilla, miksei ammattilaisillakin: tänne olisi hyvä tulla tekemään ja esittämään.

Sirkku Peltolan Kaikkihan me onnumme on kirjoitettu muutama vuosi ennen Eräs Teatterin perustamista. Tekstissä näkyy se Peltola, joka myöhemmin kirjoitti menestyneen Suomen hevonen -trilogian. Tai oikeastaan tekstissä näkyvät Peltolan luomat ihmistyypit, ne aivan tavalliset ihmiset, jotka nauttivat pyttipannua ja pari olutta baarissa, mutta siivoavat kotinsa. Heillä on paljon sanomista ja huomaamattaan he runoilevat kuin ruuneperit.

Aiemmin näkemäni Eräs Teatterin tuotannot ovat tyyliltään olleet farssimaisempia kuin tämä Peltolan komedia. Niissä on ollut nasevaa iskevää vuoropuhelua, vitsejä, menoa ja meininkiä. Minimaalinen liikkuminen ja Peltolan kirjoittamat pitkät monologit ovat terveellinen uusi haaste esittäjille. Ihmeen hyvin näyttelijät hallitsivat tekstit, tyypit ja tilanteet, mutta Peltolan "arkkityyppien" esittäjät tekivät kuitenkin kaikkein aidoimman tuntuiset roolityöt. Aimo ja Aimon äiti olivat kuin Aimo ja Aimon äiti, heille kirjoitettu kieli oli tunnistettavaa ja rehevää, ja siten ehkä vaivattominta omaksua. Erityisesti ihmetytti Aimoa esittävän Kari Salmenojan kyky eläytyä fyysisesti ontujan rooliin. Erikin rooli poikkesi muista, niinpä intoileva ja tunteileva juppi oli tyyliteltykin selkeästi muista poikkeavaksi, mutta jäi jollakin tapaa kirjalliseksi muiden rehevyyteen verrattuna. Jäykkiskin kokee suuria tunteita, jotka pursuvat esiin, vaikka hän pyrkisi sivistyneellä käytöksellä niitä peittämään. Ja Erikin tunteepurkauksethan ovat draaman liikkeellepaneva voima.

Tekstin moniulotteisuus ja taitavuus pelasti vaikeimmat monologit silloin kun näyttelijät ja ohjaaja eivät olleet löytäneet joka lauseelle merkitystä. Ihailin nöyrää tapaa, jolla näille vaikeille kohdille "nostettiin hattua ja mentiin ohitse" eli lausuttiin ne tekstimassan sekaan neutraalisti ja jätettiin merkitys kuulijan keksittäväksi. Sinikan, Leilan ja Leenan monologeissa ohjaaja oli valinnut postdramaattisen (vai brechtiläinenkö lienee) ratkaisun, jossa monologit esitettiin suoraan yleisölle. Periaatteessa idea toimi ja pelasti paljolta keksimisen vaivalta, mutta mielestäni tyylilajia olisi voinut enemmän korostaa nostamalla kohtaukset esim. valoilla irti muusta näyttämötapahtumasta. Muutenkin, vaikka teksti itsellään oli antoisa ja hiveli korvia, olisi liikettä, tilan ja esineiden käyttöä voinut käyttää enemmän hyväksi, jotta ihmissuhteet ja huumori olisivat kukkineet vielä monikerroksisemmin.

Kiitos esityksestä! Teatteri ei synny mihinkään itsekseen vaan vaatii aikaa, sitoutumista ja intoa. Hämeenlinna tarvitsee teatterin saralla näitä sitkeitä sissejä, jotka jaksavat nähdä vaivaa näkynsä toteuttamiseksi. Toivottavasti innokas talkoo- ynnä muu työ palkitaan ja työlle löytyy jatkossakin taloudelliset ja intoresurssit. Porukan hyvä henki ja innovatiivisuus näkyi myös kahvion puolella: kiitos arki-iltayleisön yllättämisestä!

Hannah ja rakkaus

Savyon Liebrecht - Taru Mäkelä: Hannah ja rakkaus
Ohjaaja: Taru Mäkelä
Rooleissa: Seela Sella, Elena Leeve, Matti Onnismaa, Kasimir Baltzar
Tampereen Työväen Teatteri, 24.3.2012

Nyt osui tielle vanha kunnon puhenäytelmä, jota on tullut kaivattua pitkään. Puhetta oli, ei paljonkaan liikettä paitsi vispaavia käsiä. Ensimmäisissä kohtauksissa käsivispiä riitti kiusaksi asti, tuli ihmeteltyä että miten tällä tasolla, kun tästä jo kesäteatteriharrastajiakin kovistellaan. Sitten draamalliset panokset kovenivat niin että kädet unohtuivat niin katsojalta kuin näyttelijöiltäkin.

Päähenkilöinä olivat saksalaiset filosofit Hannah Arendt ja Martin Heidegger, jotka elivät kahden sodan yli. Filosofiasta draamaa? Filosofiaa, totisesti! Draamaa, totisesti! Tai no, olihan siinä viehäkkeenä, alkuna ja loppuna rakkaustarina, mutta rakkaustarina (vaikkakin perustuu historiallisiin tosiasioihin) oli samalla tarina erilaisten filosofioiden suhteesta toisiinsa ja elämänvalintoihin. Filosofian ja rakkauden lisäksi tarinaan vispattiin myös syyllisyyttä ja syyllisten nimeämisen tarve. Peittääkö rakkaus kaiken, uskooko ja kärsiikö se kaiken? Onko tietämisemme vajavaista ja rakkaus suurin?

Hannah Arendtin, filosofian opiskelijan pyrkimyksensä on tulla todeksi itsekseen, ajatella ja ymmärtää, toteuttaa kutsumustaan. Lopputulos tästä on tunnustetun filosofiaseman lisäksi viha ja syytökset: Hannahia boikotoidaan niin Euroopassa, Israelissa ja Amerikassa kuin opiskeluaikaisen hylätyn kosijan ja hänen perikuntansa taholta. Kova hinta yrityksestä ajatella ja rakastaa.

Ensin oli tavallinen tarina: nuori lahjakas opiskelijaneito plus vanhempi karismaattinen perheellinen yliopiston filosofian opettaja. Kumpikin jää omalla tavallaan riippumaan suhteeseen, vaikka se välillä katkeaa ja parikymmentä vuotta myöhemmin herää ystävyytenä. Tätä on. Mutta Saksan kansallissosialismin nousu juutalaisvainoineen on (toivottavasti) ainutkertainen ilmiö.

Koska Hannah on juutalainen ja Martin innokas kansallissosialisti, ulkopuolisten on helppo tuomita suhde mahdottomaksi ja mädäksi. Kahden eri lailla ajattelevan ihmisen välillä ei voi olla rakkautta, he väittävät. Mutta entä jos on? Hannahin ja Martinin rakkaus ei ole vaaleanpunaista tai aistillisen purppuraista, mutta jokin heitä yhdistää sodan jälkeenkin, vaikka Martin ei Saksan suuruuden hetkinä säästä "pikkujuutalaistaankaan" juutalaisuuden seurauksilta.

Tällaista suhdetta ulkopuolisten on mahdoton käsittää. Koska Hannahin ja Martinin suhde jatkuu sodan jälkeenkin, ei ole muuta selitystä kuin että Hannah on natsien kätyri ja hänen tieteellinen työnsä piilopropagandaa. Koska Hanna filosofina pyrkii näkemään A. Eichmannin oikeudenkäynnin väreissä eikä musta-valkokanavalta, hän on natsi. Koska hylätty kosija on jäänyt luuloon, että Saksan hulluina vuosina Hannah oman pidätyksensä yhteydessä olisi ilmiantanut hänet (vaikkei luulolle ole perusteita), kosijan poika haluaa kostaa Hannalle sekä isänsä että Israelin kansan kärsimykset. Muuta selitystä ei ole, koska Hannah veljeilee natsin kanssa ja kieltäytyy toistamasta kirjoissaan samoja fraaseja, joita "Israelia rakastavat" käyttävät.

Kukaan ei kuuntele, kukaan ei halua ymmärtää. Vain Martinin kanssa Hannahilla on "symmetrinen" suhde, jossa voi olla oma itsensä, vaikka filosofiset maailmat ja elämänvalinnat ovat erilaiset. Pitääkö ihmisen luopua ymmärretyksi tulemisesta ja ystävyydestä vain siksi, että saisi ulkopuolisten hyväksynnän?

Näkemisen ja ajattelemisen arvoinen näytelmä nykypäivänä, kun on-off-maailma karsii värejä yltään.

Venäjän armeijan orkesteri, baletti ja kuoro

Hämeenlinnan Verkatehtaalla 18.3.2012

Ohhoh.

Kari Suomalaisen pilapiirroksessa (Viikkosanomat 28.5.1965) yksihampainen vanhaemäntä katselee televisiosta balettiesitystä ja sanoo vahingoniloisena: "Eiköhän oo huomenna paikat kipijät!" Venäjän armeijan balettitanssijat todistavat kotimaansa ylivertaisuutta tieteen ja kulttuurin saralla: länsimaita riivaava painovoiman kirous ei vaivaa heitä, eikä myöskään ilmasto-ongelma laulusolistien keuhkoista päätellen.

Armeija ja taide. Jos tällainen joukko-osasto olisi marssinut Karjalan metsissä vastaan viime vuosisadalla, olisi rakas naapuri saanut suomijörriköistä tyrmäysvoiton ja vielä aplodit siitä hyvästä. Kesken spektaakkelin herää ahdistava ajatus, että sotatilanteessa jokainen näistä huipputaitajista olisi vain luodilla tapettava tai tappava järjestysnumero sotilaskirjanpidossa. Miten maailmassa missään kehdataan tuhota työllä ja vaivalla saavutettuja taitoja tai tuloksia, jotka on luotu ihmisten iloksi ja hyödyksi?

Strategisesti täsmälleen toteutetut vaihdot neljän kulkutien kautta yleisön aplodeihin liikaa kiintymättä. Esitys seuraa toistaan erehtymättömästi, jopa rentouden tulkinta on huolellista ja pettävän aitoa. Univormut on silitetty ja kengät kiillotettu, hymyt harjoiteltu. Ruokaa on silmille ja korville, värejä, liikkeitä, ääniä. Katsoja ei voi kuin pyörittää päätään ja levitellä silmiään ja taputtaa, taputtaa, taputtaa, nousta seisomaan ja taputtaa, taputtaa.

Mutta ylimääräistä ei tule. Lohdutukseksi kapellimestari johdattaa kuoron ja soittajat soittimineen takaisin verhoista, yleisö henkäisee ja valmistautuu vastanottamaan vielä yhden ihmeen, mutta tulee vain kumarrus ja vilkutus. Vapauden ja rentouden illuusio murenee, kun huomataan, että esiintyjät toteuttavat vain ilmoitetun määrän (vaikkakin ilmoitetusta ohjelmasta muuten poikettiin monessa kohdin) numeroita, vaikka varastossa niitä varmasti olisi kymmeniä. Taide ja armeija.

Leikki on taiteilijan työtä, ja porukka oli esiintynyt Suomessa jo monena perättäisenä päivänä ennen Hämeenlinnaa. Kiitos että jaksoitte tämän. Vielä tulee Hämeenlinnassa sellaisiakin konsertteja ja esityksiä, joissa esiintyjä innoittuu yleisöstä yhtä paljon kuin yleisö esiintyjästä.

Seitsemännen portaan enkeli

Frank McCourtin romaanin pohjalta dramatisoineet Maija Sydänmaanlakka ja Hannu Matti Tyhtilä
Ohjaus: Hannu Matti Tyhtilä
Musiikki: irlantilaista kansanmusiikkia, suomennokset AP Sarjanto
Hämeenlinnan Teatteri (13.3.2012)

Hämeenlinnan Teatterin Seitsemännen portaan enkeli soi ja laulaa kuin seitsemännen taivaan enkeli.  "Ei oo meillä rikkautta, ei oo maamme viljavaa, vaan on laulun runsautta, kylvämättä kasvavaa." Jo ennestään irlantilaiseen musiikkiin perehtyneet muusikot, eloisat sovitukset, täydelliset suomennokset, näyttelijöiksi käsittämättömän taitavat laulajat - ei voi kuin nauttia ja ihmetellä. Ovelasti ohjatut lyhyet draamakohtaukset, jotka kertoivat lyhyyteensä nähden ihmeen suuria palasia kirjailija Frank McCourtin ja hänen synnyinperheensä kohtaloista, oli täsmällisesti ja aidosti näytelty. Voiko teatterilta enempää vaatia? Ehkä kohtuudella ei, mutta periaatteesta haluan löytää jotain epätyydyttävääkin. Jos kaikki olisi maailmassa täydellistä, tarvittaisiinko sanoja enää mihinkään?

Nykyään suositaan best seller -romaanien muuntamista useaksi mediaksi. Ylen Uusi päivä -sarjan transmedia-konsepti ei ole ainoa laatuaan. Myyneestä kirjasta tehdään elokuva, joka sitten sovitetaan kaikille tulosvastuisille teatterinäyttämöille ympäri maailman. Kunpa Simpsonit vielä muunnettaisiin animaatioista ihmisnäyttelijöillä miehitetyksi TV-draamaksi ja sitten teatteriin Viivin, Wagnerin, Fingerporin, Corto Maltesen ja kavereiden jatkoksi!

En ole lukenut Frank McCourtin romaania, mutta teatterisovituksestakin käy selväksi, että kyseessä on omaelämäkerrallinen teos. Perheen vaiheet olivat surkeat, kateeksi ei käy. Lyhyissä kohtauksissa käydään läpi koko kurjistumisen historia, johon musiikki ja yhteisöllisyys iskee toivon kipinää.

Silti. Tsehovin näytelmän nähtyään tai luettuaan katsoja huomaa tulleensa itse paljastetuksi ja kokee katharsiksen. Tämän (muun muassa tämän) romaanidraaman nähtyään ajattelee vain, että olipa niillä surullista, mutta kiva että jotkut heistä sentään selviytyivät. Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä menee Strindbergin Neiti Julie äärimmäisen pelkistettynä versiona, mutta se pistää katsojan lujille. Kolme ihmistä näyttelee katsojalle hänen oman tarinansa. Neiti Julie palvelijoineen on sivuseikka siinä prosessissa, johon näytelmä katsojan syöksee.

Eräs lempipuheenaiheistani on uskon ja taiteen välinen jännitteinen suhde. Edellä oleva huomio voisi seurakuntaelämässä vertautua esim. pääsiäisvaellusnäytelmään, jossa kerrataan Jeesuksen kärsimyshistoria kirjasta toistetuin sanoin. Sen sijaan, että näytettäisiin, mitä nuo tapahtumat erilaisille ihmisille merkitsevät. Edellinen tyyli on kuin pyhäinjäännös (joka paljastuukin kasaksi ennen kristinuskoa eläneiden keidentahansa luita), jälkimmmäinen herättää koko seurakunnan murehtimaan omaa ja yleistä pahuutta ja iloitsemaan Jumalan armon tarjoamasta toivosta.

Älä pelkää, että kaikki päättyy hyvin

Runoteatteria miehenä ja naisena olemisesta
Kanta-Hämeen Lausujat Suisto-klubilla 10.3.2012
Ohjaus: Taru Kivinen

Ensin kaikki on mahdollista. Sitten syntyy ajatus, sitten teksti, ilmestyy lukija, lukijalle ajatus, ja siitä alkaen kaikki on jälleen mahdollista. Helpointa siis kehua ensin runoteatteri-iltaan valittuja tekstejä. Ovelat sanat kääntyilevät hassusti ja sitten yllättävät katsojan ajatus kintuissa.

Kintut eivät vilkkaasti liikkuneet pienellä klubilavalla, mutta ilmeisesti oli myös ohjaajan tarkoitus säilyttää runoteatterissakin perinteinen asento per runo -periaate. Eikä siinä mitään, paikallaan pysyen on helpompi keskittyä äänenmuodostukseen ja ajatuksessa pysymiseen. Toki liikettäkin oli sen verran, että runo runolta luotiin uusia draamallisia asetelmia, vuoropuheluja, yksinpuheluja, autolla ajamista, hiihtoa, piiloleikkiä, matkustusta. Ohjaaja oli vaistonnut hyvin esittäjien ominaislaadut koreografiaa suunnitellessaan ja tekstejä jakaessaan.

Pienet eleet ja ilmeet ilahduttivat katsojaa ja saivat suuren merkityksen hillityssä liikekielessä. Ohjaaja oli pyrkinyt tarkkaan työhön. Lavasteena toimivien tuolien siirrot, istumisen ja seisomisen rytmi katseineen oli suunniteltu, samoin yhteisten huutojen ajastus. Kiva muuten nähdä että esiintyjät eivät pihistelleet ja ujostelleet eläköön-huudoissa, "numeron tekemistä" ei pelätty!

Tiedän että ei ole esittämisen yksinkertaisimpia juttuja todellakaan olla yhtaikaa näyttämöllä ja poissa näyttämöltä. Monesti yhden esittäessä muut istuivat tai seisoivat rivissä taustalla. Kun taustalla istujille oli määritelty selkeä tunnetila esitettäväksi (onneksi useimmiten), tilanne oli hallinnassa, mutta muuten monen ajatukset olivat seuraavassa omassa runossa tai huomispäivän ruokahuushollissa. On haastellista esittää olemassa olematonta, mutta ainakaan se ei tarkoita, että OLLAAN omissa ajatuksissa. Tai jos on tavoite, että taustalla olijat ikään kuin kuuntelevat äänessä olijaa, kuuntelemiseen pitäisi eläytyä niin että se näyttäisi todelliselta, ei kuitenkaan niin että istutaan silmät lautasen kokoisina toinen käsi korvan takana...

Ne äänet! Muutamalla esiintyjällä oli loistava ääni väreineen kaikkineen, vaivaton, persoonallinen ja selkeä, eikä muissakaan ollut valittamisen aihetta. No jaa, joissain runoissa pisti korvaan ylenpalttinen painottaminen. Runot ovat tiiviitä ajatuksia, mutta jos jokaista ihanaa sanaa painottaa, ei lopulta yksikään ajatus erotu painotusten massasta. Esityksen alkuun oli sijoitettu sikermä Kari Hotakaisen pienoisnovelleja kokoelmasta Finnhits, ja proosamuotoinen teksti oli jokaiselle esiintyjälle helpompi ja luontevampi esittää kuin runot.

Hienoa että omassa kotikaupungissa on näin paljon esitysharrastukseen sitoutuneita ihmisiä, jotka saavat aikaan valmista ja jaksavat vielä hoitaa tuotannollisen puolen. Omasta puolestani ihmettelen ja kiitän vaivannäöstä, joka suo katsojan irrottautua tunkkaisesta arjesta maailmaan, jossa kaikki on mahdollista.

Viettelyksen vaunu

Tennessee Williamsin näytelmä Viettelyksen vaunu
Ohjaus: Pasi Lampela
Tampereen Työväen Teatterissa 8.3.2012

Onko toisen ihmisen ymmärtäminen velvollisuus, suvaitsevaisuuden osoitus vai rakkautta? Jos sanoo ymmärtävänsä, jääkö oikeutta kritisoida toisen valintoja? Ymmärtäminen on usein vain pehmeää ja pyöreää psykologiaa, jolla pyritään varmistamaan oma turvallisuus erilaisen ihmisen tai ilmiön vaikutuspiirissä. Tai ymmärtäminen on nimeämisen taitoa: kun tiedät nimen kaikille toisen ominaisuuksille, liikkeille ja piirteille, selität hänet tyhjäksi, eikä vieraus enää pelota.

TTT:n Viettelyksen vaunussa Stella (Petra Karjalainen) ymmärtää isosiskoaan Blanchea (Merja Larivaara) viimeiseen asti. Vielä kun tosiasiat on paljastettu kaikkien nähtäviksi, Stellalla on vielä yksi kaiken kattava ymmärtävä selitys:  kaikki johtuu Blanchen nuoruuden erikoisesta tapahtumasarjasta, jonka todenperäisyys jää näytelmässä kutkuttavasti auki. Mikä on siskosten ikäero - onko Stella vain kuullut  tarinasta Blanchen version? Miksi Blanche toistaa itse ihmissuhdesotkuja, jollaisten kertoo murskanneen hänen sydämensä ja teiniavioliittonsa?

Samoin Stella ymmärtää viimeiseen asti miehensä Stanleyn (Tommi Raitolehto) itsekeskeistä aggressiivista isännyyttä sekä sisaren ja Mitchin (Auvo Vihro) epätoivoista rakkaustarinaa. Stella yrittää pelastaa pienen maailmankaikkeutensa ymmärtämällä, suvaitsemalla ja rakastamalla. Tulos on sama kuin Eedenin puutarhassa joitakuita tuhansia vuosia sitten, vastaluotua maailmaa syleilevä rakkauden punerrus muuttuu totuuden paljastuttua verenpunaiseksi arjeksi, velvollisuusvetoiseksi sitoutumiseksi.

Aluksi kaikki on niin herttaista. Stella ja Stanley rakastavat toisiaan kiihkeästi ja paljon anteeksi antaen. Kaikki on paljasta niin heidän kuin naapureiden silmille. Blanche pyrkii ensisijaisesti piiloutumaan, kätkemään kasvonsa vaikuttaakseen siltä mitä haluaisi olla. (Tosin Larivaaran sanavalmiiseen ja määrätietoiseen vanhapiikaopettajattareen on vaikea yhdistää hermosätkyistä höyhentä, etenkin kun äänikin on särisevän kova Raitolehdon ja Karjalaisen luontevaan puheeseen verrattuna.)

Missä alkaa ja päättyy ihmisen vastuu puheistaan? Vaikka humalatila vaikuttaisi lieventävästi rangaistuksiin, joku vastuu lakia rikkoneelle kuitenkin jää, vähintään syyllisen viitta hartioille. Entä jos wanna-be-imagon sekoittama ihminen vastuuntunnottomasti käyttää toisia hyväkseen ja vielä pilkkaa ja komentaa heitä kuten Blanche, pitääkö kaikki vain peittää villaisella ja ymmärtää, ymmärtää, ymmärtää. Niin epätasa-arvoinen tilanne ei voi olla jättämättä katkeruutta ja vihaa ymmärtäjien sydämiin, ja ne kukkivat kauniisti, kun aurinko tarpeeksi hiostaa.

Entä Stanley, tuottaako hänen pyrkimyksensä totuuden löytämiseen parhaimman tuloksen? Ilman häntä näytelmän ihmiset tarpoisivat suomudassa hamaan kuolemaansa. Totuuden löytäminen saa aikaan muutoksen ja toimintaa. Loppukohtauksessa nähdään, että Stanleyn rakkaus vaimoonsa Stellaan ei järky. Mutta Blanche! Hammas hampaasta ja raha rahasta: viisaudenhammas etuhampaasta tai euron kolikko satasen setelistä. Kärsittyään vähintään puoli vuotta (Stellan raskauden toteamisesta synnytykseen) Blanchen ylimielistä keikailua Stanley otti muutaman minuutin rajun kostonhetken. Onko henkinen väkivalta ymmärrettävämpää kuin fyysinen? Ja kuitenkin: Stanleyn laskennallisesti kokonainen totuus ja murto-osan mittainen kosto ei ottanut huomioon Stellan vilpitöntä rakkautta, jonka hän samalla menetti. Totuus vai rakkaus, oikeudenmukaisuus vai rakkaus, ymmärtäminen vai rakkaus, kosto vai rakkaus, rakkaus vai rakkaus - kuin lähtisi jouluostoksille vain pari euroa kukkarossa.

P. S. Näytelmän kirjoittamisen aikaan mielen sairauksien hoito oli ilmeisesti pahempaa kuin sairaudet itse, muuten en voi käsittää, miksi Stella ei halunnut siskoaan hoidettavan sairaalassa, vaan toivoi tämän jäävän kotiin tuhoamaan itseään ja lähimmäisiään.